Aina ei tarvitse matkustaa kauas löytääkseen visuaalisesti lumoavien ja kiehtovien kohteiden luo. Keskellä kotikaupunkiasi voi olla kaiken arkisuuden keskellä unohtunut salainen maailma, jota vain et huomaa, koska se on sinulle niin arkipäiväistä. Tämänkertainen kuvausmatka vie meidät Hämeen stonehengen pariin. Monumentaaliset mittasuhteet saavuttava, sadoista betonipaaseista koostuva alue on keväällä kauneimmillaan, kun kasvusto ja lehdet ei vielä peitä niiden herkkiä ja aistikkaita ulkomuotoja. Tulkaa ja nauttikaa!

Näyttää kuin maasta kasvaisi teräsbetonipylväitä. Suurin osa kohoaa suoraan, mutta joukosta löytyy myös muutamia roudan runtelemia ja säävaihteluiden murtamia paaseja. Valo ja varjot kulkevat raunioissa kuin tanssien. Tunnelma on omalla hauskalla tavallaan psykedeelinen pienen itsesuggestion jälkeen.

Näillä tantereilla ei ole pyörinyt kelttiläisiä pappeja eikä roomalaisia sotajoukkoja, vaan suomalaisa sahureita. Sahateollisuus ehti toimia reilut sata vuotta täällä jättäen jälkeensä muun muassa nämä pylväät. Hetken aikaa alue oli myös puolustusvoimien käytössä, kunnes se avattiin kaikelle kansalle virkistystoimintakäyttöön.

Paikallinen nuoriso on myös kantanut kortensa kekoon alueen viihtyvyyden lisäämiseksi. Nuorisojärjestön tulitikkuleikkeihin erikoistunut sivujärjestö taisi myös toissa kesänä  polttaa parisataa vuotta vanhan rakennuksen pois alueen luontomaisemaa rumentamasta. 

Saisiko olla piipullinen unohdusta?

Suomen äärimmäiset sääolojen vaihtelut kuluttavat rakennuskantaa ja varsinkin oman onnensa nojaan jätettyä sellaista. Edes paksuun betonikuoreen tehdyt teräsrakennelmat eivät selviydy tässä periferiassa.

Kuivempi eteläpääty vielä ryhdikkäänä kuin vanhassa loistossaan.

Märkää kuin roomalaisessa kylpylässä, tai Sikstus Syrjäsen kappelissa.

Alueella on elelty jo aikaisen keski-ajan alusta asti ja siellä on harjoitettu kaupankäynnin jaloa kanssakäymistä. Paikalta on löytynyt myös jäänteitä asumuksista, joissa paremmalla väellä on ollut savilattiat ja jopa kahdeksan neliömetrin talot, kun tavallinen rahvas on saanut palella pienemmissä olkimajoissaan. Samaan malliinhan toki eletään vielä nykyäänkin niin sanottujen parempiosaisten ja vähempiosaisten jakaessa tätä yhteistä maailmaa. Neliömäärät vain ovat kasvaneet ja lattiamateriaali muuttunut savesta marmoriksi ja maalattiasta muovimatoksi. Mutta jatketaan tästä aiheesta eteenpäin välttääksemme tietokrapulan salakavalaa kurimusta.

Luonnon voima on mittaamaton. Runkorakenne on kääntynyt jalkojensa päältä irti poikki jokaisen tolpan päältä. Tätä katsellessa saa varmuutta siihen että luonto korjaa itsensä kun ihmisistä on aika jo jättänyt.

Tunnelma on kuin viidakon rämeisillä soilla. Keväinen lintujen viserrys luo vielä äänimaailman sitä korostamaan. Hyppää sinäkin turvalliseen seikkailuun ja antaudu mielikuvituksesi vietäväksi.

Kaunista eikö totta? Alue on uskoakseni laajimpia suomalaisia rauniokokonaisuuksia. Täältä härmän perukoilta asti matkustetaan toiselle puolelle maailmaa katsomaan raunioita, vaikka niitä löytyy omastakin takaa. Toki ne eivät vielä ole läheskään yhtä vanhoja kuin antiikin Kreikan muinaiset temppelit. Eikä niiden alkuperäinen käyttötarkoituskaan ole aivan yhtä juhlava. Silti niiden luo voi mennä hiljentymään ja rentoutumaan kuin laadukkaaseenkin taidenäyttelyyn.
Niinkuin postmoderni sanalasku sanoo: On turha lähteä etsimään sisintään maailman äärin, jos on hukannut itsensä Hauholle.

Alle sadan metrin päässä alueelta on ihmisten iloksi rakennetut tekorauniot, joita kulturellit taiteenarvostajat voivat käydä pällistelemässä. Kauniita toki nämäkin, mutta allekirjoittanut saa kyllä paremmat kicksit betonia kasvasta rämeiköstä.
Rahansa ja vapaa-aikansa voi käyttää monella tapaa. Iltapäiväkävelyllä kotoisissa maisemissa voi saada huomattavasti paremman elämyksen kuin esimerkiksi nykytaiteenmuseossa. Rauniokulttuuriin tutustumisen päätteeksi voi tunnelmaa käydä syventämässä alueen lähellä sijaitsevassa kahvilassa, Hämeentie ykkösessä. Jokaisen menneisyyttä kunnioittavan kulkijan tyyssijassa on aina historia käsin kosketeltavissa. Kirjaimellisesti.

Kanta-Hämeen sydämessä kauniin järven rannalla sijaitsee jo melkein unholaan jäänyt sahateollisuuslaitos. Paikalla on ollut puunjalostustoimintaa jo 1900-luvun alkupuolelta viime vuosituhannen loppuun asti, kunnes sahan ja kiinteistön nykyisin omistava yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyhtiöistä sen lakkautti vanhanaikaisena ja tuottamattomana. Aivan käyttämättömäksi se ei kuitenkaan jäänyt, sillä tiloissa alettiin harjoittaa puunkuivaus- ja määrämittaansahaus toimintaa, jossa allekirjoittanutkin työskenteli ennen armeijaan lähtöään.
Parhaina vuosinaan saha työllisti lähemmäksi kaksisataa työntekijää ja työtä tehtiin jopa kolmessa vuorossa kellon ympäri. Sahalla oli oma ruokala ja asuntoja työntekijöille. Tänään paikalla on vain pysähtyneisyys, kun raskaat koneet ovat hiljentyneet ja rakennukset jäänet vailla ylläpitoa.
Tervetuloa mukaan opastetulle kiertokäynnille suomalaisen metsäteollisuuden menneeseen aikaan.

Saha-alue toivottaa iloisesti tervetulleeksi heti ovella. Asiattomilta saattaa olla pääsy kielletty, mutta kirjoittajalla on tunnetusti asiaa enemmän kuin Karpolla, eli peremmälle vaan.

Uusi portti, mutta vanhat kujeet. Jostain syystä hiljentyneelle teollisuusalueelle on rakennettu uudet aidat ja portit sitten viime näkemän.

Sahan välittömässä läheisyydessä ja aidatun alueen sisäpuolella sijaitsi kolme työläisten asuinkäyttöön tarkoitettua rakennusta. 50-luvulla rakennetut puurunkoiset talot ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen viime käynnin jälkeen.

Jäljellä on vain murusia menneestä ajasta ja värimaailmasta.

Vain ylimmän kuvan raput ovat enää jäljellä laitoksen johdon toimistorakennuksesta, joka on purettu ilmeisesti viime syksynä. Muut yllä olevat kuvat ovat reilun vuoden takaa.

Parkkipaikat ovat metsittyneet käytönpuutteen vuoksi. Ylemmillä tahoilla on ollut nimetyt pistokepaikat järvinäköalalla, kun taas rahvas on saanut parkkeerata autonsa sekaparkkiin hieman sivummalle.
Mitä mahtaa kuulua Mäkis Sepolle nykyään?

Ensimmäisenä varsinaisella saha-alueella tulee vastaan työpiste jossa tehtiin rimoja eli lattareita puutavaran pinoamista varten. Tässä katoksessa tuli jokunenkin tunti työskenneltyä edesmenneen Erkki-Merkin kanssa.

Muistathan noudattaa työturvallisuuslainasäädäntöä. Tässä sovellettuna köyhän miehen automatisointijärjestelmä kyseiseen koneeseen.

Halli itsessään on  noin 250 metriä pitkä. Vasemmalla niin sanottu märkäpuoli ja kuvasta oikealle jatkuu uusipuoli, jossa mm. mittaan sahaus ja niputustoiminnot toteutttiin.

Märän puutavaran sisäänmeno tapahtui täältä, josta se kulkeutui eri työvaiheiden jälkeen kuivattuna ja siististi niputettuna alemmassa kuvassa olevaan ulostuloon talon toiseen päähän.

Ei Pekoille.

Kuinkahan monta erilaista ohjetta ja varoitusta kiinteistössä on? Monesti ihmettelin, ettei saha palanut, koska suuri enemmistö työntekijöistä tupakoi runsaasti ja missäs muuallaakaan kuin siinä omalla työpisteellä. Lattialla ja kaikissa mahdollisissa raoissa on ruutikuivaa pölyä. Siinä olisi saattanut olla vakuutusyhtiön kanssa vääntämistä, jos vahinko olisi käynyt.

Suurimman osan päivästä istuin tuolla tuolilla työnnellen pitkällä työntimellä lattareita varvien väliin ja ohjauspöydästä koneiden nopeutta sekä muita toimintoja säädelleen. Varsinkin pakkasella koneet toimivat huonosti ja vähintään joka toinen viikko jostain pamahti hydrauliikkaöljyt pihalle, tai ketjut luiskahtivat paikaltaan.
Talvella oli todella kylmä istua useampi tunti paikallaan, koska lämmityslaitteita ei voitu kytkeä päälle suuren tulipaloriskin vuoksi eli kun pihalla oli -25c, niin sisällä oli saman verran. Tuulelta sentään oli suojassa seinien sisällä. Ehkä myös kylmyyden takia lämmikkeen nauttimista työaikana katsottiin läpi sormien ja välillä sitä lähdettiin kesken päivänkin Totti-Matti vainaan kanssa hakemaan lähimmästä Alkosta lisää, jos sattui loppumaan.

Kaunista kuin paremmassakin taidenäyttelyssä. Alimmassa kuvassa olevasta kiramosta kulki kuiva puu yläkertaan sahattavaksi. Kulkutie työpisteelleni tapahtui tämän ketjukuljettimen yli, mikä ei nykyään taitaisi sopia työsuojelupiirin tarkastajalle. Muutamatkin läheltä piti tilanteet oli kiramon halki kävellessä ja sivusta tulevien lankkujen yli loikkiessa.

Proffan työpiste. Entinen rapajuoppo, joka oli tullut uskoon ja raitistunut. Lasisilmällä ja viiksillä komistettu, sekopäisen keksijän oloinen mies, minkä johdosta lempinimikin oli tullut. Silmän puhkeamiseen liittyy sellainen tarina, että Proffa oli työskennellyt nuorempana työvoimatoimiston pakottamana autokorjaamolla. Kerran auton roiskeläppää ruuvimeisselillä irrottaessan hän löysikin sen ruuvimeisselin silmästään. Pitäkää varanne, koska näinkin siis voi käydä.

Hissin monttu. Jokunenkin jänis ja rusakko on tuohon monttuun tippunut kohtalokkain seurauksin. Maan tasalla olevaan kerrokseen eksyivät metsän eläimet yllättävänkin usein. Suurin osa selvisi ehjin nahoin, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Rappusia ja tasoja menee ristiin rastiin loputon määrä.

Juna jolla siirrettiin kuivattu puu hissille.

Uunista tulleiden ja purettujen taapeleiden lattarit kulkivat liukuhihnaa pitkin tänne niputukseen.

Lämpövoimala jossa poltettiin haketta. Voimalasta kulkee maan alla putkistot muutaman sadan metrin päähän varsinaisen saharakennukseen, jonka kuivausuunit saavat lämpönsä täältä.
Puhutaan että voimalaan olisi joskus hirttänytkin joku työntekijä itsensä.

Kas, löytyihän ne kadonneet talotkin. Tuhannen turskan päreinä betonisesta hakevarastosta.

Muuntaja hapantumassa. Hyödyttömänä ja hylättynä.

Tämänkin sahan maa-alueet ovat äärimmäisen saastuneita. Tähän kohtaan mistä kuvat ovat otettu, ollaan kovaa vauhtia kaavoittamassa tontteja vapaa-ajan asunnoille. Onhan paikka mitä kauneinta kalliorantaa, mutta maaperä on todella myrkkypitoinen.

 
Aluetta on siivottu paljon, sekä maata vaihdettu ja puhdistettu tuhansia kuutiometrjeä. Edessä on loputon työmaa ja todennäköisesti kenen muunkaan, kuin veronmaksajien rahoilla.

Kiinteistön kalustoon kuuluneen yltäpäältä öljyisen huoltomiehen, eli Rasva-Matin, Volvo ja Fiat  viettävät iäisyyttään muiden romujen joukossa. Jostain on tiensä tänne autojen hautausmaalle löytänyt myös Padasjoen kunnan entinen kirjastoauto.

Paikkoja joita harva enää muistaa.

The hatch.

Myös veneellä on kuljettu töihin. Huomioon ottava työnantaja on rakentanut jopa venevajan vesitse saapuville työntekijöille. Iso laituri johon tukkeja hinanneet troolarit saivat kiinnittäytyä, on jo lahonnnut tunnistuskelvottomaksi. Siitä alkaa olla useampi vuosikymmen kun tukinuittokulttuuri katosi tukkien noustessa pyörille. Uusi tehokkaampi ja nopeampi kuljetusmuoto ei kuitenkaan pelastanut tätäkään sahaa.

Paikallinen erikoisuus. Sahan lähimaastossa on asfaltoitu tie joka alkaa keskeltä metsää ja päättyy metsään, johtamatta mihinkään. Kuinkahan asfalttikoneet on aikanaan saatu paikalle metsän keskelle, ja miksi ihmeessä ja mihin käyttötarkoitukseen tie on ylipäänsä tehty. Siinä on kysymyksiä joihin tuskin koskaan saadaan vastauksia.