sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Metsän rauhassa järven rannalla on kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten kuntoutuskeskus. Nykyään tosin hylätty sellainen. Toimintaa on ajettu alas portaittain viimeisten kymmenen vuoden aikana ja lopullisen niitin kuntoutuslaitoksen tarinalle löi kuntaliitos. Alunperin noin 70 hehtaarin suuruinen tontti on saatu lahjoituksena  ****** vajaamielisten keskuslaitoksen kuntainliitolle. Rakennuskanta alueella on peräisin 1960- luvun lopulta, joskin uusimmat rakennukset ovat vain kahdenvuosikymmenen takaa. Kokonaisneliömäärä kiinteistöillä on hieman alta 20 000 m2, ei siis mikään kovin pieni kompleksi.


Kieltotaulun kirjoitus ei voisi osuvammin enään kertoa. Rakennukset eivät nimittäin kestä monenkaan talven yli ilman ylläpitoa ja lämmitystä. Punatiiliset tasakattoarkkitehtuurin edustajat kerryttävät rakenteisiinsa kosteutta kylmillään ollessaan ja suovat mitä parhaimmat olosuhteet ja kasvualustat erilaisille homelajikkeille.


Villiintynyt nurmikko kertoo omaa tarinaansa. Kenties kymmenen vuoden kuluttua samalla paikalla kasvaa miehen korkuista sekametsää, kun luonto valtaa alaansa takaisin.



Asukkaita hoitolaitoksessa on ollut parhaimmillaan yli 150. Osa on asunut rivitaloissa ja osa jopa kerrostalossa. Vaikeimmille potilaille on riittänyt vain vuodepaikka ja tarpeeksi kova lääkitys. Vaarallisille ja väkivaltaisille potilaille on ollut vaihtoehtoina lepositeet, pakkopaita tai eristyshuone.
Näitä tyhjiä rakennuksia katsellessa tulee ihmeteltyä sitä, mihin kaikki asukkaat täältä on siirrettty jatkohoitoon.


Toiminta on ollut hyvin vilkasta laitoksen parhaina päivinä. Nyt on hiljaista.




Hmm...Näyttää kuin opastaulun kuvassa isompi hahmo nuijisi pienempää kynällä päähän.



Sisäpihan kosteudessa asfaltti jo vihertää ja kasvillisuus puskee itseään väkisin paksun bitumikuoren läpi. Kaltevaa pintaa pitkin sade- ja sulamisvedet valuvat suoraan rakennusta päin imetyen kivijalkaa ylöspäin aina tiilirakenteisiin asti. Toki alueella on kattava viemäriverkostokin, mutta ilman ihmiskäden kosketusta kaivojen kannet tuppaavat täyttymään risuista ja kuolleista lehdistä, niin ettei vesi pääse kulkemaan sille tarkoitettua viemäriä pitkin.


Vuonna 1987 valmistunut 180 istumapaikkaa käsittävä auditorio edustaa alueen myöhempää rakennuskantaa.



Liikuntata, terapiata ja vahva lääkitys.


Sähköt näyttää vielä rakennuksissa olevan. Joltain on nimittäin unohtunut ulkovalo päälle. No, se hukkuu pisarana mereen, jos lasketaan koko vuoden ajalta kertyvät ylläpitokulut. Neliölle on laskettu käyttökuluksi 2-4 euroa kuukaudessa ja neliöitähän on yhteensä 20 000m2 eli vähimmilläänkin vuosikustannukset on sellaiset 500 000€. Vanhentunutta rakennuskantaa myös pitäisi peruskorjata raskaalla kädellä, jotta se täyttäisi nykypäivän vaatimustasot laitoshoidon saralla. Eikä 60- ja 70-lukujen arkkitehtuuri ollut kaikkein kehittyneintä laatua tasakattoineen ja rakennustöissäkin vauhti oli kova kun siirryttiin pientalotyömailta suurten elementtikompleksien kimppuun.



No mitäs ihmettä! Uimahalli täällä korpien keskellä.


Allaskoko 5 x 15 metriä. Saunakin löytyy totta kai, sekä liikuntasali ja kuntosali.




Käytävillä kaikuu tyhjyys. Kiire on jäänyt kauas ajan ulottumattomiin.


Aika voimakas ilmaisu.




Paikalle on järjestetty vartiointi ja sähköinen hälytin valvoo etänä kierrosten välillä. Se on osaltaan ehkäissyt vandaalien tuhotyöt ja kaikki ovet ja ikkunat ovatkin lukossa ja ehjiä yhtä varastoa lukuunottamatta. Alueella sai liikkua vapaasti, kun vain pysytteli huomaamattomana ja kulki ympäristöön sulautuen. Taas kerran oikeanlainen pukeutuminen ja retkivarustus oli tärkeä tekijä tutkimusmatkan onnistumiseksi.


Menneen syksyn lehdet.


Näillä häkkirattailla kuljetettiin vähämielisiä pakolliseen vuosittaiseen ulkoiluun. Tai vaihtoehtoisesti kuskattiin pyykkiä pesulaan.


Samassa huoltorakennuksessa sijaitsee myös keskuskeittiö, jonka lähes koko kalusto on uusittu vuonna 2005. Tuntuu järjettömältä, että kymmenientuhansien eurojen laitteet on uusittu vain hetki ennen paikan kuolemaa. Ehtoisat keittiön emännät ovat laittaneet toivomuksen auton moottorin sammutamisesta purkauksen ajaksi.


Surullista.


Tontilta löytyy myös vanhempaa kaliberia olevia rakennuksia, niin sanottu kartano vuosimallia 1820. Talolle on museovirasto lätkäissyt ruksin sekä leiman sakon ja rangaistuksen uhalla suojeltavien rakennusten listalle.



Tyhjänä, turhana ja hylättynä. 


Villiintyneen puutarhan kadonnut loisto. 


Tie vie sinne, tänne ja takaisin tyhjyyden halki. Toivotaan että paikalle löytyy ylläpitäjä. Muuten rakennuksilla on sama kohtalo kuin muillakin kylmilleen jääneillä aikakautensa edustajilla. Muutaman vuosikymmenenen päästä näidenkin rakennusten arkkitehtuurinen arvo on mittaamaton, vaikka vielä tänä päivänä tasakattoinen funktionalistinen tyyli ei suurta kunnioitusta saakaan. Muutenkin valloillaan oleva kertakäyttökulttuuri saisi jo olla matkansa päässä. Kestävyyteen ja jo olemassa olevan vaalimiseen kannattaisi käyttää enemmän voimavaroja, kuin jatkuvaan uuden rakentamiseen ja tekemiseen. Luonnon uusiutumiskyky on rajallinen ja siksi olisikin elettävä sen ehdoilla, josta olemme riippuvaisia. Onni kun ei valitettavasti tule ulkoisista tekijöistä tai materialisimin valtamerestä. Toki ihmisen on täytettävä perustarpeensa, mutta sen tärkeimmän tekijän eli mielenrauhan, voi löytää vain sisältään. Tietysti myös ympäristölläsi on merkityksensä rauhan saavuttamisessa. Siksi kannattaakin pitää luonto lähellä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012



Moni katto päältä kaunis, nämä katot tosin eivät ole. Alleen ne kuitenkin kätkevät tarinan tavallisesta suomalaisesta elämästä ja siitä, kun se ei mene niinkuin pitäisi. Montaa talvea eivät nämä kostuneet rakennelmat enää kestä ja siksi onkin aika koota kuvat ja sanat näistäkin hylätyistä rakennuksista ajattomuuden muistojen kirjaan.


Isä, poika ja paha henki. Aina ei käytöshäiriöt tai syrjäytyminen johdu kotioloista, ei huonoista vanhemmista eikä huonosta kodista. Syy saatta olla lähes mikä vain tai johtua yksinkertaisesti ylikorostuneista luonteenpiirteistä, jotka tuovat mukanaan hankaluuksia matkan varrella. Kaikki eivät vain sopeudu elämään ja muuhun ympäristöön, eivätkä kykene toimimaan yleisen käyttäytymismallin mukaisesti. Eikä se lainkaan väärin ole, paitsi siinä vaiheessa, kun käytös heijastuu muidenkin ihmisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen.
Niin sanotut poikkeavat persoonat voivat olla äärimmäisen syrjäänvetäytyviä tai päällekäyvän sosiaalisia, päihderiippuviaisia, väkivaltaisia tai yksinkertaisesti elävät täysin eri todellisuudessa kuin muut. Tautiluokituksia ja taudinkuvia on näillä tiimoilla loputon määrä. Normaalin ja epänormaalin raja on häilyvä, kokonaisuus kuitenkin ratkaisee monesti tämänkin tuomion.


Tässä talossa asunut poika oli hankaluuksissa pienestä asti, kuin tosielämän Vaahteramäen Eemeli. Oikean ja väärän hahmotuskyky oli olematon ja turhautuneisuus purkautui usein silmittöminä agressioina irtainta ja ihmisiä kohtaan. Kotonakin jouduttiin tekemään oma huone erikseen muista huoneista että muut perheenjäsenet saisivat olla rauhassa ja turvassa yliampuvalta käytökseltä. Helppoa ei varmastikkaan ollut.


Tällä imurilla on siivottu särkyneiden unelmien sirpaleita lattioilta, kun ylireagointi on aihettanut aineellista vahinkoa rakkaassa kodissa. Tänä päivänä talon lattioita peittää vain hiirien uloste ja unohduksen pöly. 


'Vajaamielisten ja sairasmielisten käsittely. Useat älyllisistä vajavaisuustiloista ovat perinnöllisiä, niin että voimme muutamissa suvuissa seurata niiden esiintymistä sukupolvesta sukupolveen. Näissä tapauksissa tietenkin lasten käsittelyn on pakko rajoittua yleiseen vahvistavaan hoitoon sekä erikoisopetukseen siihen soveltuvissa kasvatuslaitoksissa (esim. Perttulassa , lastentarhoissa ja apukouluissa. Näihin ei kuitenkaan sovellu kehityskyvyttömät tylsämieliset eivätkä vaikealuontoiset vähämieliset. Näitä varten on erityisiä laitoksia niin kuin Sortavalan idioottilaitos ja helsingin diakonissalaitoksen yhteydessä toimiva tylsämielisten koti. Mutta läheskään kaikki vajaaälyisyys ei ole perinnöllistä.'


Vaikka muovikukkia ei yleisesti suuressa arvossa pidettäkkään, niin kauniita ne ovat varsinkin siinä oikeassa ympäristössä. Kukkikoon nämä kukat muistoille ja lakastukoot vasta raunioissa, kun vanha talo väsyy kannattelemaan hiljenneitä huoneitaan.



Kirjat ja koriste-esineet homehtuvat ajattomuudessa. 


Iloa koko perheelle. 


Niinkuin vanhassa merimiesten sananlaskussa sanotaan: 'Lähtee vaiva kuin vaiva, jos seinällä on laiva.' 







Vaatteet ja tavarat jäävät elämään omaa elämäänsä, vaikka käyttäjät ovat jo maatuneet maaksi. Kuppien ja tassien pohjaa koristaa Arabian leima, mutta sen verran kunnioitusta pitää löytyä, ettei talosta viedä talon omaa, eikä perisynnin perkelettä, eli ahneutta, päästetä irti. Säilyköön tämäkin kylmennyt koti syrjäisenä museona aikojensa loppuun asti.


Mikäs se sieltä piirongin laatikosta pilkistää? Äitimuorin peruukkihan se tyhjänpanttina odottaa, vain hiiren papanoita helminä hiusten päällä. Elottomana kuin ruttoon kuollut kylä.


Vanhojen talojen vintit ja ullakot ovat aina niitä houkuttelevampia paikkoja ja varsinaisia aarreaittoja. Usein ylisille on viskattu talteen lähes kaikki käytöstä jäänyt hyödyke.


Paffilaatikko hyppää silmille heti ensimmäisenä, melko autiolta näyttää mutta katsotaanpa tarkemmin.


Vanha kunnon päästä vedettävä rautasänky on löytänyt tiensä vintille, samoin matalahko kirjahylly puolillaan kirjoja. Olisi todella mielenkiintoista päästä penkomaan kirjojen saloja, mutta käytännön syistä se jääköön väliin. Vuotava katto on lahottanut lattian niin pehmeäksi, ettei se enää kannattele kahdeksankymmentä kiloista kulkijaa. Sääli.


Vanha merirosvokirstu ja arvatenkin täynnä hopearahoja. Tai sitten vanhanpiiaan kapiokirstu täytteenään koin syömiä vaatteita. Jääköön se kuitenkin salaisuudeksi, mitä aarerarkku sisäänsä kätkee.


Kaunista, niin kaunista. Rukki ei enään hyrähtele, rauhallisuus valtaa koko ympäristön ja kalpea valo viimeistelee tunnelman. Tätä voisi katsella pidemääkin, jos ei homeitiöt kutittelisi hengitysteitä ja hämähäkit vaanisi ahnaina tungettelijaa.


Pikantti yksitysikohta yläkerran aarteiden seassa on 'erikois myyrän jyvät'. Siitä joulupuuroon manteleiksi, niin saadaan hieman erilainen joulu. Ihmisillä on ollut kemianteollisuuden ammoisista alkuajoista asti viehtymys myrkyttää luontoa, eläimiä ja itseään. Mielenkiintoinen taipumus, sanoisinko.


Ihmismielen käsityskyky on harvinaisen suppea. Tajunta ottaa signaaleita vastaan mutta mieli ei avaudu eikä muodosta tarpeellista ymmärrystä. Ei tarvitse kuin kiepsauttaa kuva ympäri ja ollaan hahmotuskyvyn rajamailla. Pullollinen väkijuomaa sisäisesti nautittuna ja värjätyt lasit silmille, niin yksilötasolla elät jo aivan erilaista todellisuutta kuin muu ympäristö, ellei välittömässä läheisyydessä sitten ole muitakin saman tempun tehneitä. Sekavaa mutta totta.


Keittiön pöydällä on hämmentävä paperi, jonka mukaan taloon on vaihdettu sähkömittari 2008. Sikäli se tuntuu kummalliselta, kun talon viimeiset elonmerkit ovat selvästi edellisen vuosituhannen puolelta. 
Talon omistaa nykyisin käytöshäiriöinen veli siskonsa kanssa. Osasyy sille, että rakennukset ovat jäänet huonolle huolenmpidolle selittyy sillä, että veli hävisi 1970-luvun puolenvälin aikoihin. Kuuleman mukaan hän työskenteli paikallisessa tukinkaatoporukassa yhden talven, kunnes ennen kevään koittoa ja tilien jakoa hävisi talven aikana metsätyöporukan ansaitsemat tienestit mukanaan. Sen koommin ei näköhavaintoa ole miehestä näillä main. Tuskin on hengissäkään enää luonteensa tuomien haasteiden ja hankaluuksien ansiosta. Sellaistakin tarinaa on länsinaapurista kantaunut, että tuntomerkkeihin sopiva mies olisi eräästä kanavasta naarattu paikallisen poliisin voimin joskus 80-luvun alussa. Virallisesti miestä ei kuitenkaan ole kuolleeksi julistettu ja sehän se eräänlainen ongelma onkin. Pesänjakoa ei talosta voi toimittaa, jos ei kaikki lailliset perilliset ole läsnä tai ellei perillinen vaihtoehtoisesti ole valtakirjalla valtuuttanut itselleen edustajaa. Taloa ei siis toisin sanoen ole voitu myydä vanhempien kuoleman jälkeen ja ilmeisesti kesämökkinäkään sitä ei ole jaksettu pitää. Kaikelle löytyy syy, kuin myös seurauskin. 


Onko ihmisen elämä ennalta kirjoittamaton seikkailu vai näytelmä johon jaetaan roolit jo kauan ennen syntymäämme? Maksammeko tässä elämässä edellisessä olomuodossamme tekemistämme virheistä? 
Matkalla voimme seurata sisimpämme ruosteisia ja valaisemattomia tienviittoja joutuaksemme yhä enemmän eksyksiin tai löytääksemme sinne kasteiselle niitylle, jonka keskellä helmeilee kirkasvetinen lampi. Kukin luo elämänsä omanlaisekseen, kuka enemmän kuka vähemmän ponnistellen. Kuka muiden pakottamana ja olosuhteiden ohjaamana, kuka vapaasta tahdostaan. Yhteistä kaikille kulkijoille on se, että ihminen on matkallaan tyhjän päällä, niin kuin lokki, joka liitää vastatuulen myrskyisellä järvenselällä. Vain huokaus niin ohuttakin ohuempi elämänlanka voi katketa ja alkaa tiputus seuraavaan todellisuuteen.