Metsän rauhassa järven rannalla on kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten kuntoutuskeskus. Nykyään tosin hylätty sellainen. Toimintaa on ajettu alas portaittain viimeisten kymmenen vuoden aikana ja lopullisen niitin kuntoutuslaitoksen tarinalle löi kuntaliitos. Alunperin noin 70 hehtaarin suuruinen tontti on saatu lahjoituksena  ****** vajaamielisten keskuslaitoksen kuntainliitolle. Rakennuskanta alueella on peräisin 1960- luvun lopulta, joskin uusimmat rakennukset ovat vain kahdenvuosikymmenen takaa. Kokonaisneliömäärä kiinteistöillä on hieman alta 20 000 m2, ei siis mikään kovin pieni kompleksi.

Kieltotaulun kirjoitus ei voisi osuvammin enään kertoa. Rakennukset eivät nimittäin kestä monenkaan talven yli ilman ylläpitoa ja lämmitystä. Punatiiliset tasakattoarkkitehtuurin edustajat kerryttävät rakenteisiinsa kosteutta kylmillään ollessaan ja suovat mitä parhaimmat olosuhteet ja kasvualustat erilaisille homelajikkeille.

Villiintynyt nurmikko kertoo omaa tarinaansa. Kenties kymmenen vuoden kuluttua samalla paikalla kasvaa miehen korkuista sekametsää, kun luonto valtaa alaansa takaisin.

Asukkaita hoitolaitoksessa on ollut parhaimmillaan yli 150. Osa on asunut rivitaloissa ja osa jopa kerrostalossa. Vaikeimmille potilaille on riittänyt vain vuodepaikka ja tarpeeksi kova lääkitys. Vaarallisille ja väkivaltaisille potilaille on ollut vaihtoehtoina lepositeet, pakkopaita tai eristyshuone.
Näitä tyhjiä rakennuksia katsellessa tulee ihmeteltyä sitä, mihin kaikki asukkaat täältä on siirrettty jatkohoitoon.

Toiminta on ollut hyvin vilkasta laitoksen parhaina päivinä. Nyt on hiljaista.

Hmm...Näyttää kuin opastaulun kuvassa isompi hahmo nuijisi pienempää kynällä päähän.

Sisäpihan kosteudessa asfaltti jo vihertää ja kasvillisuus puskee itseään väkisin paksun bitumikuoren läpi. Kaltevaa pintaa pitkin sade- ja sulamisvedet valuvat suoraan rakennusta päin imetyen kivijalkaa ylöspäin aina tiilirakenteisiin asti. Toki alueella on kattava viemäriverkostokin, mutta ilman ihmiskäden kosketusta kaivojen kannet tuppaavat täyttymään risuista ja kuolleista lehdistä, niin ettei vesi pääse kulkemaan sille tarkoitettua viemäriä pitkin.

Vuonna 1987 valmistunut 180 istumapaikkaa käsittävä auditorio edustaa alueen myöhempää rakennuskantaa.

Liikuntata, terapiata ja vahva lääkitys.

Sähköt näyttää vielä rakennuksissa olevan. Joltain on nimittäin unohtunut ulkovalo päälle. No, se hukkuu pisarana mereen, jos lasketaan koko vuoden ajalta kertyvät ylläpitokulut. Neliölle on laskettu käyttökuluksi 2-4 euroa kuukaudessa ja neliöitähän on yhteensä 20 000m2 eli vähimmilläänkin vuosikustannukset on sellaiset 500 000€. Vanhentunutta rakennuskantaa myös pitäisi peruskorjata raskaalla kädellä, jotta se täyttäisi nykypäivän vaatimustasot laitoshoidon saralla. Eikä 60- ja 70-lukujen arkkitehtuuri ollut kaikkein kehittyneintä laatua tasakattoineen ja rakennustöissäkin vauhti oli kova kun siirryttiin pientalotyömailta suurten elementtikompleksien kimppuun.

No mitäs ihmettä! Uimahalli täällä korpien keskellä.

Allaskoko 5 x 15 metriä. Saunakin löytyy totta kai, sekä liikuntasali ja kuntosali.

Käytävillä kaikuu tyhjyys. Kiire on jäänyt kauas ajan ulottumattomiin.

Aika voimakas ilmaisu.

Paikalle on järjestetty vartiointi ja sähköinen hälytin valvoo etänä kierrosten välillä. Se on osaltaan ehkäissyt vandaalien tuhotyöt ja kaikki ovet ja ikkunat ovatkin lukossa ja ehjiä yhtä varastoa lukuunottamatta. Alueella sai liikkua vapaasti, kun vain pysytteli huomaamattomana ja kulki ympäristöön sulautuen. Taas kerran oikeanlainen pukeutuminen ja retkivarustus oli tärkeä tekijä tutkimusmatkan onnistumiseksi.

Menneen syksyn lehdet.

Näillä häkkirattailla kuljetettiin vähämielisiä pakolliseen vuosittaiseen ulkoiluun. Tai vaihtoehtoisesti kuskattiin pyykkiä pesulaan.

Samassa huoltorakennuksessa sijaitsee myös keskuskeittiö, jonka lähes koko kalusto on uusittu vuonna 2005. Tuntuu järjettömältä, että kymmenientuhansien eurojen laitteet on uusittu vain hetki ennen paikan kuolemaa. Ehtoisat keittiön emännät ovat laittaneet toivomuksen auton moottorin sammutamisesta purkauksen ajaksi.

Surullista.

 

Tontilta löytyy myös vanhempaa kaliberia olevia rakennuksia, niin sanottu kartano vuosimallia 1820. Talolle on museovirasto lätkäissyt ruksin sekä leiman sakon ja rangaistuksen uhalla suojeltavien rakennusten listalle.

Tyhjänä, turhana ja hylättynä. 

Villiintyneen puutarhan kadonnut loisto. 

Tie vie sinne, tänne ja takaisin tyhjyyden halki. Toivotaan että paikalle löytyy ylläpitäjä. Muuten rakennuksilla on sama kohtalo kuin muillakin kylmilleen jääneillä aikakautensa edustajilla. Muutaman vuosikymmenenen päästä näidenkin rakennusten arkkitehtuurinen arvo on mittaamaton, vaikka vielä tänä päivänä tasakattoinen funktionalistinen tyyli ei suurta kunnioitusta saakaan. Muutenkin valloillaan oleva kertakäyttökulttuuri saisi jo olla matkansa päässä. Kestävyyteen ja jo olemassa olevan vaalimiseen kannattaisi käyttää enemmän voimavaroja, kuin jatkuvaan uuden rakentamiseen ja tekemiseen. Luonnon uusiutumiskyky on rajallinen ja siksi olisikin elettävä sen ehdoilla, josta olemme riippuvaisia. Onni kun ei valitettavasti tule ulkoisista tekijöistä tai materialisimin valtamerestä. Toki ihmisen on täytettävä perustarpeensa, mutta sen tärkeimmän tekijän eli mielenrauhan, voi löytää vain sisältään. Tietysti myös ympäristölläsi on merkityksensä rauhan saavuttamisessa. Siksi kannattaakin pitää luonto lähellä.

Tämänkertainen kohde on 1900-luvun alkupuolella rakennettu tiiviiseen käsityöläisten ja mäkitupalaisten asutusyhteisöön, jossa parin hehtaarin alueella oli mökkiä ja pirttiä pienine piharakennuksineen vieri vieressä useamman kymmenen rakennuksen verran. Löytyi seppää, nahkuria, räätäliä ja kaikkea muuta perinteistä käsityöläisydeen edustajaa. Lähes joka pirtissä oli syöttöporsas ja monella myös oma lehmä. Piharakennuksiin oli tehty pienet vaatimattomat pilttuut vähäiselle karjalle. Saunojakin oli, joskin ei jokaisella, vaan käytiin naapurissa saunomassa ja pyykillä. Juoksevasta vedestä ei niihin maailman aikoihin ollut tietoakaan, viemäreistä puhumattakaan. Asutusalueeen laidalla oli yhteiskaivo, josta kaikki vesi kannettiin kesät talvet, kun taas omat tarpeet tehtiin kujien varjoissa oleviin huusseihin tai niin sanotusti 'nurkan taakse'.
Varsinaisesta asutuksesta on nykyään jäljellä kolme mökkiä, joista kaksi on hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan yhden vielä ollessa ympärivuotisessa käytössä. Heinittynyttä maastoa katsellessa sattuu silmiin vielä paljon merkkejä menneestä elämästä. Lasin sirpaleita, tiiliä, nauloja ja kaikenlaista mitä rakennuksista jälkeen jää niitä purettaessa.

Tässä mökissä asui viimeisenä vanha nainen, jonka ainoa poika lähti kauas Atlantin taa, eli Amerikan mantereelle 30-luvulla. Mökin tontti on niin pieni, että sen rautaverkkoiset aidat kulkevat talon molemmista päistä ja takaa aivan seinän vierestä. Ainoastaan etupihalla on noin kymmenen neliön pihamaa. Puhutaankin, että kun naapurin isäntä ja mökin mummo eivät olleet parhaissa väleissä, pisti ympäröivät maat omistava mies rautakanget pystyyn mökin ikkunoiden taa, niin etteivät ne mahtuneet aukeamaan naapurin puolelle. Joka tapauksessa tontti on pieni. Virallisessa rakennuskaavassa se on mitattu rakennuksineen noin neljänkymmenen neliön kokoiseksi. Pieni on kaunista.

Mökki on säilynyt suhteellisen koskemattomana ottaen huomioon, että se on ollut tyhjillään neljäkymmentä vuotta. Kosteusvaurioita ei tosin voi sanoa vähäisiksi, lattia on lähes romahtanut ja katto painunut niin, ettei ulko-ovi meinannut enään aueta.
Nykyinen omistaja on vuonna 1977 syntynyt nainen, joka asuu alle sadan kilometrin päästä perintötalostaan.

 

Poika on muistanut äitiään joka syntymäpäivänä ja äitienpäivänä kauniilla kortilla. Lieköhän mummo ymmärtänyt sanakaan englannin kielisistä toivotuksista, mutta ajatushan se aina on tärkein. On varmasti ollut liikuttavaa ja jännittävää saada postin mukana lähetys maailman toiselta puolelta rakkaalta pojaltaan. Siihen aikaan kun ei puhelimia juuri ollut, skypestä tai muista huipputeknisistä yhteydenpitomahdollisuuksista puhumattakaan. Lahjoja oli myös lähetelty, muun muassa sähkökäyttöinen silitysrauta, joka tosin ei sovi suomen sähköverkkoon ilman erityistä muuntajaa. Kaunis esine kyllä, ja aivan iskemätön. Lienee toteuttanut käyttötarvettaan pääasiassa lehtipainona.

Kumiterät vielä kaapissa odottelemassa sitä jotain, mitä ei koskaan enään tule eli mennyttä aikaa.

Piccolo makaronia ja kulutusmaitoa.

Seinää koristaa parraton Jeesus karitsoineen. Kaunis kuva joka antaa toivoa ja luottamusta tulevaa kohtaan.

'Te vähämieliset. Teidän tekojenne vuoksi on valtakunta ja maa tuhoutuva. Älkääkä sanoko etteikö teitä olisi varoitettu ja etteikö teidän olisi annettu valita, mutta kadotuksen tien te valitsitte. Katsokaa minkä kirouksen te olette yllenne langettaneet.' (Pas. 6:12)

Talossa asunut mummo ei ollut mikä tahansa vanhus. Hän rakensi mökkinsä päätyyn saunan vielä vanhoilla päivillään. Harva tämänpäivän eläkeläinen nikkaroi joutoaikoinaan vastaavaa projektia alusta loppuun.
1970-luvun alussa aika oli koittanut ja mummu matkusti poikansa luo Amerikkaan viettämään viimeiset vuotensa rakkaan poikansa lähelle. Avaimen hän vei naapuriinsa ja hyvästeli heidät sanoen, ettei enää palaa. Eikä sen koommin hylättyä mökkiä olekkaan asuttaneet muut kuin hiiret ja hämähäkit.

Aika on armoton. Se vie mukanaan lähes kaiken unohduksen syviin syövereihin. Tarinat unohtuvat ja jopa suvun suurmiehet painuvat unholaan, niistä vähäisemmistä puhumattakaan. Kuka kirjoittaisi historiaa siitä tavallisesta arjesta, tavallisine puhteineen ja puheineen. Kuka antaisi arvon ja kunnian sille köyhälle ja vaatimattomalle, joka ei nosta itseään jalustalle, vaan elää omaa elämäänsä jalat maassa.
Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa, ei todellakaan. Ehkä onnen avain onkin sillä, joka tyytyy vähään ja nauttii pienistä arkipäiväisistä asioista.

Harjun keskellä, kuin kirveellä sen pitkänomaisiin kasvoihin lyötynä, on lähdepohjainen kirkas- ja kylmävetinen lampi. Pituudeltaan se on noin kolmisensataa metriä ja leveydeltään keskimäärin kuuttakymmentä metriä. Veden pinnan ja ympärillä kohoavan korkean harjun kontrasti tekee maisemasta erittäin jylhän.

Lammen länsirinteellä maasto on hyvin vaikeakulkuista sen jyrkkyyden ja aarnimaisen ikimetsän vuoksi. Näille kaltevuuksille ei tehometsätaloudella, hienoine ja kalliine koneineen, ole mtään asiaa. Voi jopa sanoa, ettei ihmiskäden tekemää kantoa ole näköpiirissä, ainoastaan puut jotka ovat kaatuneet ja maatuneet omia aikojaan lepäävät sammalpeitteen alla. Harvoin nykyään löytää näin rauhaisaa, vuosisatoja vanhaa perinnemetsää mistään, kun monet metsänomistajat laskevat metsiensä arvon vain euroissa, eivätkä sen luontaisessa arvossa monimuotoisen elämän tyyssijana ja henkisten arvojen kehtona.

Pohjoisessa päässä lampea on suota siinä varsinaisessa merkityksessään. Eli sitä upottavaa ja synkkään ummehtuneeseen sisukseensa imaisevaa perinteistä lettoa. Itä- ja etelärinteet kasvavat sekametsää ja muutama mökkikin on saatu näille rannoille rakentaa ennen viulunkielen kireydelle asetettuja rakennusmääräyksiä.

Kirjoittaja on monesti uinut lammessa syksyisen yön sysipimeässä, vain rannalla olevan nuotion ja kynttilän valossa. Tunnelmaa ei voi sanoin kuvailla, mutta kokemuksena se painii aivan omassa sarjassaan. Mustaa taivasta ei voi erottaa metsänreunasta ja alla on pohjaton musta vesi. Vaikka lähdepohjainen vesi on yleisesti ottaen siitä viileämmästä päästä, tuntuu sekin syksyn raikkaassa kuulaudessa lähes lämpimältä.

Vaikka lampi ei kovin kaukana sivistyksen parista olekaan, saa siellä olla varmasti rauhassa muilta ulkoilijoilta. Hankalakulkuisuutensa vuoksi monet kulkevat sen ohitse vain viereistä lenkkipolkua pitkin. Lähes kaikki lähiseudun asukkaat kyllä tietävät paikan, mutta siitä huolimatta juuri kukaan ei siellä käy. Ehkä läheisen hautausmaan tuoma tunnelma vaikuttaa tännekin asti. Ainakin maatuvien ruumiiden pohjaveteen liuottamat jätteet ja jäänteet imeytyvät lammen veteen. Joka tapauksessa paikka on kuin noiduttu ja toden totta, noiduttuhan se suullisena perintönä kulkevan tarun mukaan onkin. Siitä kerron seuraavassa tarinassa:

Isovihan aikaan Suomenmaata hallitsi ja ryöväsi mielitekojensa mukaan Venäjän armeija, hävittäen kokonaisia kyliä, kaapaten naisia ja lapsia, jotka kuljetettiin myytäviksi ja pakkotöihin kauas äiti-Venäjän lakeuksille. Kaikki arvo-omaisuus ryöstettiin. Ruokatarpeet ja sadot varastettiin välillä suoraan maasta, viljelijät pakotettiin nostamaan omat peltonsa ja kun työ oli tehty talonväki tapettiin. 

Näinä jumalattomina aikoina kylän kirkkorakennus oli ehtinyt jo kahdensadan vuoden kunnioitettavaan ikään. Vaikka raskaimmat sotatoimet eivät vielä näille seuduille ulottuneetkaan, oli kylän päällystö tilaanteesta huolissaan. Ihmiset eikä omaisuus olleet enää turvassa. Huhujen mukaan Pietari Suuren sotajoukot varastivat jopa kirkonkellot tapuleista. Pitkällisten mietintöjen jälkeen tehtiin päätös kylän pronssisen kirkonkellon piilottamiseksi ja niin se laskettiin tornista alas eräänä keväisenä yönä kaikessa hiljaisuudessa. Suunnitelmana oli viedä kello läheiselle lammelle ja kuljettaa lautalla sen keskelle, tiputtaen sitten syvyyksiin turvaan ryöväreiden ulottumattomiin, aina siksi aikaa kunnes tilanne palautusi normaaliksi ja rauha taas vallitsisi. 

Kulkue lähti kirkon luota matkaan  hevosten vetäessä kylän ylpeyttä ja aarretta kärryissään. Tie kulki harjun laitaa ja kääntyi pienemmäksi poluksi ennen kartanon risteystä. Matka jatkui kevätyön hämyisessä usvassa metsän halki lammen rannalle, jossa tarkoitukseen varta vasten tehty lauttarakennelma odotti. Saattojoukko oli valittu talojen isännistä ja  työmiehistä ja sitä johtamaan oli valittu paikallinen pappi kirkon edustajaksi. Mukaan oli haettu myös puolierakko, noitanakin pidetty luonnonlääketieteen harjoittaja ja kansanparantaja, jonka tehtävänä oli loitsua kello upottamishetkellä niin, että tarpeen tullen se saataisin taian voimalla nousemaan syvästä vedestä ja vietyä takaisin paikalleen kirkontorniin. Lammesta sanottiin ja tiedettiin että se oli pohjaton. Ajankohdaksi toimitukselle oli valittu tämä keväinen täydenkuun yö, eikä aivan sattumalta. Täydenkuun nimittäin tiedettiin tehostavan henkien ja noitavoimien yhteyttä ja käyttöä. Vaikka tapahtuma oli kristillisen kirkon omaisuutta suojaava teko, katsottiin ainoaksi toimivaksi tämänlainen vaihtoehto. Mistä tahansa muualta kello kuitenkin löydettäsiin ryöväreiden käsiin, kiduttamalla saataisiin tietoja ja piilo paljastuisi.

Loitsun kaikuessa yössä kello upotettiin varoen peilityyneen lampeen. Pimeys tiheni ja kuu peittyi pilvien taa. Hiljaiset kulkijat palasivat lammelta tietäen pelastaneensa kylän yhteisen aarten ja sen joutumisen vääriin käsiin.

Viikkojen ja kuukausien päästä  tulivat vieraanvallan sotajoukot kylään tuoden muassaan murhien, tuhopolttojen ja ryöstöjen aallon. Hetkessä koko kylä oli reväisty irti arjesta julmuuksien ja veritekojen lohduttomuuteen. Vastarintaakin yritettiin, mutta vahva ja ylivoimainen vihollinen oli lyömätön. Taistelua seurasi antautuminen ja kylän miehet koottiin vangeiksi kirkkoaukiolle. Ryöväreiden korviin oli jo kantautunut, että arvokas kirkonkello oli kätketty kylänväen toimesta ja parantajana pidetty mies tietäisi ja kertoisi mistä kello löytyisi.

Eikä aikaakaan kun kuulustelut olivat jo käynnissä. Miestä uhkailtiin ja kidutettiin, mutta hän pysyi vaiti. Häntä poltettiin kuumalla raudalla ja tulisilla hiilillä, mutta siitäkin huolimatta hän pysyi vaiti. Viimein hänet poltettiin roviolla esimerkkinä muille, mitä tottelemattomuudesta ja niskoittelusta seuraisi. 

Kyläläiset luulivat tiedon kellon ylös saamiseksi menneen ikuisiksi ajoiksi parantajan kuoleman myötä.

Sota päättyi ja aika kului. Muistot ammoin upotetusta kirkonkellosta alkoivat haalistua kansan keskuudessa ja piilottamisessa mukana olleista kylänmiehistä alkoi jo aika jättää. Kaikesta unohduksesta huolimatta kulki tieto eräässä suvussa, joka oli asunut lähimpänä luonnonparantajan kotinaan pitämää metsää. Parantaja oli nimittäin juuri ennen vihollisten saapumista kylään kertonut lähistöllä paimenessa olleelle pojalle taian, jolla kello nousisi haudastaan ja vannottanut tätä kuljettamaan salaisuutta suvussaan eteenpäin, mikäli hänelle jotakin sattuisi. 

Vuosikymmenet vierivät ja vuosisadatkin vaihtuivat, suku laajeni ja tarina levisi. Siitä muodostui kansan puheissa eräänlainen legenda, joka antoi harjun syövereissä sijaitsevalle lammelle epämääräisen maineen. Tarinan mukaan kello nousisi syvyydestä vain keväisenä täydenkuun yönä, jos rannalle sytytettäisiin seitsemän metrin välein tuli, seitsemän alastoman neidon tanssiessa seitsemän kertaa lammen ympäri. Silloin voisi nähdä kellon lammen pinnalla taas vuosisatojen jälkeen. Liekö moista vielä edes koskaan koitettu, tuskinpa vain.