maanantai 4. kesäkuuta 2012

Tämänkertainen kohde on 1900-luvun alkupuolella rakennettu tiiviiseen käsityöläisten ja mäkitupalaisten asutusyhteisöön, jossa parin hehtaarin alueella oli mökkiä ja pirttiä pienine piharakennuksineen vieri vieressä useamman kymmenen rakennuksen verran. Löytyi seppää, nahkuria, räätäliä ja kaikkea muuta perinteistä käsityöläisydeen edustajaa. Lähes joka pirtissä oli syöttöporsas ja monella myös oma lehmä. Piharakennuksiin oli tehty pienet vaatimattomat pilttuut vähäiselle karjalle. Saunojakin oli, joskin ei jokaisella, vaan käytiin naapurissa saunomassa ja pyykillä. Juoksevasta vedestä ei niihin maailman aikoihin ollut tietoakaan, viemäreistä puhumattakaan. Asutusalueeen laidalla oli yhteiskaivo, josta kaikki vesi kannettiin kesät talvet, kun taas omat tarpeet tehtiin kujien varjoissa oleviin huusseihin tai niin sanotusti 'nurkan taakse'.
Varsinaisesta asutuksesta on nykyään jäljellä kolme mökkiä, joista kaksi on hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan yhden vielä ollessa ympärivuotisessa käytössä. Heinittynyttä maastoa katsellessa sattuu silmiin vielä paljon merkkejä menneestä elämästä. Lasin sirpaleita, tiiliä, nauloja ja kaikenlaista mitä rakennuksista jälkeen jää niitä purettaessa.






Tässä mökissä asui viimeisenä vanha nainen, jonka ainoa poika lähti kauas Atlantin taa, eli Amerikan mantereelle 30-luvulla. Mökin tontti on niin pieni, että sen rautaverkkoiset aidat kulkevat talon molemmista päistä ja takaa aivan seinän vierestä. Ainoastaan etupihalla on noin kymmenen neliön pihamaa. Puhutaankin, että kun naapurin isäntä ja mökin mummo eivät olleet parhaissa väleissä, pisti ympäröivät maat omistava mies rautakanget pystyyn mökin ikkunoiden taa, niin etteivät ne mahtuneet aukeamaan naapurin puolelle. Joka tapauksessa tontti on pieni. Virallisessa rakennuskaavassa se on mitattu rakennuksineen noin neljänkymmenen neliön kokoiseksi. Pieni on kaunista.


Mökki on säilynyt suhteellisen koskemattomana ottaen huomioon, että se on ollut tyhjillään neljäkymmentä vuotta. Kosteusvaurioita ei tosin voi sanoa vähäisiksi, lattia on lähes romahtanut ja katto painunut niin, ettei ulko-ovi meinannut enään aueta.
Nykyinen omistaja on vuonna 1977 syntynyt nainen, joka asuu alle sadan kilometrin päästä perintötalostaan.








Poika on muistanut äitiään joka syntymäpäivänä ja äitienpäivänä kauniilla kortilla. Lieköhän mummo ymmärtänyt sanakaan englannin kielisistä toivotuksista, mutta ajatushan se aina on tärkein. On varmasti ollut liikuttavaa ja jännittävää saada postin mukana lähetys maailman toiselta puolelta rakkaalta pojaltaan. Siihen aikaan kun ei puhelimia juuri ollut, skypestä tai muista huipputeknisistä yhteydenpitomahdollisuuksista puhumattakaan. Lahjoja oli myös lähetelty, muun muassa sähkökäyttöinen silitysrauta, joka tosin ei sovi suomen sähköverkkoon ilman erityistä muuntajaa. Kaunis esine kyllä, ja aivan iskemätön. Lienee toteuttanut käyttötarvettaan pääasiassa lehtipainona.


Kumiterät vielä kaapissa odottelemassa sitä jotain, mitä ei koskaan enään tule eli mennyttä aikaa.


Piccolo makaronia ja kulutusmaitoa.




Seinää koristaa parraton Jeesus karitsoineen. Kaunis kuva joka antaa toivoa ja luottamusta tulevaa kohtaan.


'Te vähämieliset. Teidän tekojenne vuoksi on valtakunta ja maa tuhoutuva. Älkääkä sanoko etteikö teitä olisi varoitettu ja etteikö teidän olisi annettu valita, mutta kadotuksen tien te valitsitte. Katsokaa minkä kirouksen te olette yllenne langettaneet.' (Pas. 6:12)






Talossa asunut mummo ei ollut mikä tahansa vanhus. Hän rakensi mökkinsä päätyyn saunan vielä vanhoilla päivillään. Harva tämänpäivän eläkeläinen nikkaroi joutoaikoinaan vastaavaa projektia alusta loppuun.
1970-luvun alussa aika oli koittanut ja mummu matkusti poikansa luo Amerikkaan viettämään viimeiset vuotensa rakkaan poikansa lähelle. Avaimen hän vei naapuriinsa ja hyvästeli heidät sanoen, ettei enää palaa. Eikä sen koommin hylättyä mökkiä olekkaan asuttaneet muut kuin hiiret ja hämähäkit.


Aika on armoton. Se vie mukanaan lähes kaiken unohduksen syviin syövereihin. Tarinat unohtuvat ja jopa suvun suurmiehet painuvat unholaan, niistä vähäisemmistä puhumattakaan. Kuka kirjoittaisi historiaa siitä tavallisesta arjesta, tavallisine puhteineen ja puheineen. Kuka antaisi arvon ja kunnian sille köyhälle ja vaatimattomalle, joka ei nosta itseään jalustalle, vaan elää omaa elämäänsä jalat maassa.
Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa, ei todellakaan. Ehkä onnen avain onkin sillä, joka tyytyy vähään ja nauttii pienistä arkipäiväisistä asioista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti