perjantai 24. elokuuta 2012

Tämä punainen rintamamiestyylinen talo on ollut asuttuna vielä kuluvalla vuosituhannella. Vaikka sijainti on hyvien kulkuyhteyksien lähettyvillä, on puutarhassa ja pihamaalla niin sanotusti haudan hiljaista. Seisahtunut aika on aistittavissa tuoksuineen ja tunnelmineen. Pihan valtoisasta rehevöitymisestä voisi kyllä päätellä talon olleen hylättynä jo vuosikymmeniä. Tienoon aurinkoisin rinnetontti on parasta mahdollista kasvualustaa erilaisille kasveille. Ihmiskäsi pysyköön poissa, kun luonto muovaa ennen niin hoidettua ja trimmattua pihamaata mieleisekseen.


Markku ja Anja.


Asukkaat ovat oletettavasti muttaneet vanhainkotiin tai palvelutaloon. Osa irtaimistosta ja henkilökohtaisista tavaroista on jäänyt. Milloinkohan tämä ovi on suljettu viimeisen kerran ja minkälaisissa tunnelmissa? Onko suunnitelmissa ollut vielä tulla uudelleen vai onko käynti ollut tietoisesti viimeinen kerta? Seinät, ovet eivätkä ikkunat osaa valitettavasti puhua. Kerrottavaa niillä kyllä varmasti riittäisi.


Pihakoristeetkaan eivät puhua pukahda, paitsi kuvainnollista kieltään ajasta ja hauraudesta.


Tontin laitamilta näkyy perinteistä maalaismaisemaa. Seesteinen uneliaisuus huokuu peltojen yllä elokuisessa iltapäivässä. Verkkokalvoille piirtyvä kuva on kuin taulusta puolentoista vuosisadan takaa. Ehkä ajan rajat ja häilyvät käsitykset elävät täällä omaa elämäänsä teknologiayhteiskunnan hektisestä elämänrytmistä piittaamatta.


Ihminen juoksee kellon perässä, mutta tarkemmin kun alkaa miettimään, voi päätyä sellaiseenkin tulokseen ettei aikaa ole edes olemassa. Lähes jokainen meistä uskoo aikaan, maailman rytmi sykkii sen ympärillä kuin suunnaton valtimo, joka kuljettaa sitä jotakin eteenpäin. Onko kukaan meistä nähnyt aikaa tai koskettanut sitä? Ehkä elämmekin vain ikuisuudessa, jossa atomit siirtyvät mekaanisesti paikasta toiseen luoden aivoille ja aisteille illuusion. Järjellisesti se olisi paljon hyväksyttävämpi selitys kuin se että aika on olemassa.



Vaikka tulisi tuomiopäivä ja talo kääntyisi katolleen, pysyisi talonumero kuitenkin oikeana. Yhtä lohdullinen tieto kuin se, että liiteristä  löytyy räpylät ja snorkkeli vedenpaisumuksen sattuessa.



Ihminen on rakentanut keinuja kautta aikain. Ehkä keinumisen tuottama liike muistuttaa etäisesti kohdussa olemisesta. Siksi keinu onkin omiaan rauhoittamaan, rentouttamaan ja lisäämään turvallisuuden tunnetta.
Tästäkin autioituneesta ja kasvillisuuden valtaamasta puutarhasta niitä löytyy kaksin kappalein, niin sanottu parikeinu ja perinteinen kolmen isuttava malli. Joskin eri kuin yleisesti muissa saman seudun vanhemmissa taloissa oleva malli, jota paikallinen metallialanyritys on myynyt vuosikymmeniä.

  

Ehkä syy talon hylkäämiselle oli maaperästä nouseva mutatoiva myrkkykaasu. Kirjoittajalle kasvoi ainakin muutamia ylimääräisiä ulokkeita kohteessa liikuttaessa. Kenties toisesta galaksista peräisin olevat muukalaiset ovat vallanneet talon tukikohdakseen ja popsineet alkuperäiset asukkaat ahnaisiin ravintoaukkoihinsa. Paljastumisen pelossa he tietysti sädettivät pahaa-aavistamattoman tutkijan, joka tunkeutui kielletylle alueelle.
Vai mitä kummaa on tapahtunut? Sitä tuskin saamme koskaan tietää.





tiistai 21. elokuuta 2012

Ajalta ennen tuulitunneleita ja moottoriteitä on iloksemme säilynyt maailmanmittakaavassa runsas määrä vanhoja autoja. Ehkä suomalaisten hieman saita luonteenlaatu ja tavaroiden pahan päivän varalle jemmaaminen on ollut suurin syy säilömiskulttuurille. Suuri osa vanhemman polven kulkuneuvoista on niin sanottuja latolöytöjä eli vanha auto tai moottoripyörä on ajettu tallinvintille uuden ja ehomman kaartaessa pihaan. Nykyään yhä harvinaisemmaksi käyvä ilmiö on osa katoavaa kansanperinnettä kierrätysmetallin hinnan nostaessa kumaraa ryhtiään kohti korkeuksia rautamalmilouhosten ehtyessä.

Automobile eli 'itsestään liikkuva' on kokenut räjähdysmäisen kasvun reilun sadanvuoden olemassaolonsa historian aikana. Suomeen ensimmäiset autot, joiden suomenkieliseksi nimeksi kaavailtiin alunperin hyrysysyä, saapuivat aivan 1900-luvun alussa. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan auto oli suomessa todellinen harvinaisuus, jonka menoa kokoonnuttiin yhdessä tuumin kylänraitille odottamaan ja katselemaan, jos tiedettiin sellainen pitäjään tulevaksi. Yhdessä tuumin ihmeteltiin hiekkaan painuneita pyöränpainanteita ja tuoksua, jonka tuo tulevaisuuden ihme jälkeensä jätti.
Nykyään auto on jokapäivänen kulutushyödyke ja kulkuväline valtaosalle väestöä Euroopassa. Suuri osa tavallisen tallajaan, tai pikemminkin rallaajan, hiilijalanjäljestä syntyy juuri yksityisautoilusta. Fossiilisten polttoaineiden rinnalle on toki kiihtyvällä vauhdilla kehitetty muita energiamuotoja, jotka vielä ovat valitettavasti melko lailla lapsen kengissä ja suuren yleisön tiedostamattomissa.


Se perinteinen, kahdeksalla eri vuosikymmenellä valmistettu kansanauto eli kaikkien tuntema kuplavolkkari. Surullinen tosiasia on se, että tämän auton alkuperäisen idean isä on muista yhteyksistä maailmalle tuttu Adolf Hitler. Erikoista kyllä, Volkswagenit ovat viime vuosikymmeninä olleet eritysesti erilaisten maailmaparantajien ja hippien suosiossa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.


Kodikasta ja pelkistettyä. Kirjoittajalle kyseinen automalli on erityisen läheinen reilun neljännesvuosisadan takaa. Päivähoitopaikan tädillä ja sedällä oli punainen kuplavolkkari jolla käytiin kaupassa, uimarannoilla ja milloin missäkin. Takapenkillä ei ollut turvavöitä, turvaistuimista tai airbageista puhumattakaan, mutta siellä istuttiin sievässä rivissä, enemmän tai vähemmän päällekkäin koko seitsenpäinen lapsikatras. Kaikkein pienimmät pääsivät ehkä etupenkille matkustamaan hoitotädin polvelle. Nykypäivänä samanlaisella matkanteolla pääsisi varmasti iltapäivälehtien lööppeihin ja menettäisi kaikki luvat ja lisenssit, jotka lastenhoitoon edellytetään. Maailman ja turvallisuuskäsitteiden muuttuessa voi rehellisesti sanoa ettei koskaan silti pelottanut, edes näin jälkikäteen, olla tuon erikoisesti säksättävän peltipallon kyydissä. Päin vastoin. Nopeudet pysyivät kohtuullisina, nykyajan mittaapuulla jopa hitaina, koska autolla ei totisesti vakiovarustettuna uskaltanut varmastikaan kovin lujaa päästellä. Suurempaa ennakkoluuloa kannan nykyliikenteestä, jossa vauhti on kasvanut ajoneuvokehityksen myötä uusin lukemiin. Ihminen se on kuitenkin autoilun tärkein tekijä, hirvivaroittimsta, peruutustutkista, luistonestoista ja muista teknisistä apuvälineistä huolimatta.

  

Tipparellu, kenties myydyin ranskalainen auto. Ajotuntumaltaankin hyvin erilainen silloisiin muihin autoihin verrattuna johtuen siitä, että oli etuvetoinen. Tätäkin mallia tehtiin usean vuosikymmenen ajan. Nykyään automallit vaihtuvat vähintään kerran vuodessa koventuneen kilpailun piiskatessa valmistajia veriseen taisteluun.




Toimivuus pohjoisissa olosuhteissa oli, no jos ei nyt taattua, niin ainakin omalla tavallaan varmempaa kuin nykyisten äärimmäisen hienojen ja herkkien sähköjärjestelmiin perustuvien moottorien kanssa. Tällaiselle pelkistetylle tekniikalle osasi tarpeen tullen tehdä korjaavia toimenpiteitä lähes jokainen jolla työkalut kädessä vain pysyivät. Nykyään tuntuu siltä ettei edes alan ammatilainen saa juuri muuta tehtyä kuin avattua autosta konepellin ilman tietotekniikan apua.


Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä tämänkertaisessa kuvaelmassa tulee Thempsi. Käsittämättömän persoonallinen muotoilu ja eläväiset yksityiskohdat herättävät auton henkiin lähes ihmisen tasolle. Tällä biilillä voisi kuvitella vaikka jonkun sarjakuvasankarin ajelevan seikkailuissaan. Jotain villiä ja hyvällä tavalla humoristista tässä harvinaiseksi käyneessä autossa joka tapauksessa on. Se tuo oman tuulahduksensa ajalta, jolloin autotkin olivat persoonia ja perheenjäseniä. Nykypäivän sieluttomat kulkineet sietäisivät hävetä esi-isiensä ruosteisella rinnalla.



Ei turhia vipstaakkeleita ajonautintoa häiritsemässä. Erikoisuutena jalkakäyttöinen pitkien ajovalojen kytkentä.


Tila-auto ei ehkä olekaan niin uusi keksintö kuin autokauppiaasi kertoi. Tässä toisen maailmansodan jälkeen lanseeratussa mallissa on käännettävät takapenkit, joiden ansiosta auton saa muutettua kädenkääntessä pakettiautoksi. Kätevää, eikö totta?



Vanhus seisoo yhä ylpeänä ja oman arvonsa tuntevana. Nöyränä, muttei nöyrtyneenä. Sulassa sovussa ajan ja ikuisuuden kanssa. Hiljaisuudessa puolen vuosisadan pölykerroksen alla.

Tänäkin päivänä autoilun tulisi olla arvokasta. Jokainen matka ja sen tarpeellisuus tulisi tarkkaan harkita, vaikka siihen ei valitettavasti olekaan aina mahdollisuuksia. Maailma on tällä hetkellä suurten muutosten edessä. Kukaan ei voi varmaksi sanoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta se on enemmän kuin todennäköistä ettei kehitys ja kulutus voi näin enää kauaa jatkua luonnonvaroja hyväksikäyttäen. Täällä maailman huipullahan ollaan eletty kuin kuolemattomat jo lähes vuosisadan ajan. Mutta mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun niin sanotut kehitysmaat saavuttavat saman teknologisen varustuksen kuin me hyvinvoivat eurooppalaiset?  Millaisella vauhdilla ilmastonmuutos jatkaa etenemistään silloin kun autokanta on Aasiassa yhtä tiheää kuin länsimaissa? Ehkä viimeistään silloin käännymme katsomaan taaksepäin ja alamme ihmetellä missä kohtaa meidän olisi pitänyt jarruttaa.




perjantai 3. elokuuta 2012

Keskellä Suomen kolmanneksi suurinta kaupunkia on eräs unohtunut unelma. Jääkauden muovaamassa supassa, rämeiden ja aarniometsämäisen kasvuston uumenista löytyy kylpylän rauniot jo lähes luonnonvoimien nujertamina. Murtuneita teräsbetonirakennelmia katsastellessa saa käyttää mielikuvitustaan hahmottaakseen paikan entisen loiston ja kauneuden.


Eräänkin suuren yrityksen perustaja ei jäänyt neuvottomaksi 1930-luvun laman runnellessa Suomea. Siinä missä nykyään laitetaan työväki kilometritehtaalle pienenkin notkahduksen koittaessa, ei tuon ajan  isännille tullut kuuloonkaan potkia osaajia pois leivistään, vaikka työtä ja tilauksia ei aina ollutkaan. Oy Sahanterän väki alkoi toteuttaa omistajansa Sixtus Syrjäsen unelmaa ja rakentaa Rauhanlinna nimisen talon alatontille roomalaista kylpylää, keskelle supi suomalaista kosteikkoa.
Paikalle nousi mm. sauna isoine terasseineen, laululava, käymälä, paviljonki, kylpyläkatos sekä kokonaisuutta ympäröimään suuri puutarha kauniine kivimuureineen. Idea kylpylään oli tullut ilmeisesti isännän maailmanmatkoilta. Pieni tuulahdus etelä-eurooppalaista rakennusarkkitehtuuria oli saapunut tänne pohjolaan, romanttisine kaariholveineen ja koristeellisine pylväineen.



Unelma ei ikinä valmistunut. Osasyynä oli talvisota, joka keskeytti rakennustyöt miesten joutuessa rintamalle. Kovan pakkastalven aiheuttama routiminen rikkoi jo heti tuoreeltaan keskeneräisiä betonirakennelmia. Myös lampi oli uimiseen liian matala. Syrjäsen perhe kuitenkin piti puutarhaa ja paviljonkia kesäkäytössään 50-luvulle asti. Sittemmin paikka on saanut maatua omia aikojaan. Rauhanlinna tontteineen päätyi kaupungille ja päärakennus purettiin yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun paikalle rakennettiin rivitaloja. Kylpylää ei kukaan halunnut kunnostaa eikä purkaa sen hankalakulkuisen sijainnin vuoksi.



Kylpylän keskipiste oli uimalampi jonka keskellä sijaitsi pieni saareke. Lampea ympäröivä ranta oli kauttaaltaan kivitetty luonnonkivillä ja veden yli vei ja vie Oy Sahanterän metallimiesten ammattitaidolla tekemä takorautainen kaarisilta. Lammessa kelluu autonrenkaita ja öljytynnyreitä, vesi on useiden sukupolvien ajaksi pilalla.


Kaikkea katsoo eri silmin kun tietää jotain paikan historiasta. Vaikka sillasta on enää jäljellä vain ruostunut ja haurastunut runko, on siinä myös kätkettyä kauneutta. Ainakin se olemassaolollaan muistuttaa meitä siitä, että jokaisella on tärkeää olla unelmia. Miksi tekisit mitään, jos ei olisi mitään minkä vuoksi tehdä? Nykypäivänä korkean elintason saattelemana meillä on aikaa tehdä lähes mitä vain kun ei tarvitse kerätä ruokaa ja vaalia suojaa jokaisena valveilla olon tuntina pysyäkseen hengissä. Yleinen ajanviettotapa nykyään onkin  istua television tai tietokoneen ääressä suuri osan vapaa-ajastaan, eikä se tietenkään väärin ole. Haittapuolena voidaan kuitenkin sanoa, että media ja helppo viihde tukahduttaa jonkin verrankin oman ajattelun taitoa ja vieraannuttaa todellisista kokemuksista siellä todellisessa elämässä. Maailma on yhtä suurta ihmettä, kun vain asettaa itsensä oikealle tajuudelle sitä vastaanottamaan. Astele paljain jaloin metsään ja tunne kuinka sammal painuu pehmeästi allasi tai kuinka risut, kävyt ja neulaset pistävät jalkapohjiasi. Elät ehkä enemmän kuin koskaan, jos vain vaivaudut ulos ja uskaltaudut turvalliseen seikkailuun. Repäise itsesi irti arjesta ja elä unelmillesi niissä puitteissa kun se vain on mahdollista. Elämä kun ehkä kuitenkin on luotu elämistä varten.