tiistai 21. elokuuta 2012

Ajalta ennen tuulitunneleita ja moottoriteitä on iloksemme säilynyt maailmanmittakaavassa runsas määrä vanhoja autoja. Ehkä suomalaisten hieman saita luonteenlaatu ja tavaroiden pahan päivän varalle jemmaaminen on ollut suurin syy säilömiskulttuurille. Suuri osa vanhemman polven kulkuneuvoista on niin sanottuja latolöytöjä eli vanha auto tai moottoripyörä on ajettu tallinvintille uuden ja ehomman kaartaessa pihaan. Nykyään yhä harvinaisemmaksi käyvä ilmiö on osa katoavaa kansanperinnettä kierrätysmetallin hinnan nostaessa kumaraa ryhtiään kohti korkeuksia rautamalmilouhosten ehtyessä.

Automobile eli 'itsestään liikkuva' on kokenut räjähdysmäisen kasvun reilun sadanvuoden olemassaolonsa historian aikana. Suomeen ensimmäiset autot, joiden suomenkieliseksi nimeksi kaavailtiin alunperin hyrysysyä, saapuivat aivan 1900-luvun alussa. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan auto oli suomessa todellinen harvinaisuus, jonka menoa kokoonnuttiin yhdessä tuumin kylänraitille odottamaan ja katselemaan, jos tiedettiin sellainen pitäjään tulevaksi. Yhdessä tuumin ihmeteltiin hiekkaan painuneita pyöränpainanteita ja tuoksua, jonka tuo tulevaisuuden ihme jälkeensä jätti.
Nykyään auto on jokapäivänen kulutushyödyke ja kulkuväline valtaosalle väestöä Euroopassa. Suuri osa tavallisen tallajaan, tai pikemminkin rallaajan, hiilijalanjäljestä syntyy juuri yksityisautoilusta. Fossiilisten polttoaineiden rinnalle on toki kiihtyvällä vauhdilla kehitetty muita energiamuotoja, jotka vielä ovat valitettavasti melko lailla lapsen kengissä ja suuren yleisön tiedostamattomissa.


Se perinteinen, kahdeksalla eri vuosikymmenellä valmistettu kansanauto eli kaikkien tuntema kuplavolkkari. Surullinen tosiasia on se, että tämän auton alkuperäisen idean isä on muista yhteyksistä maailmalle tuttu Adolf Hitler. Erikoista kyllä, Volkswagenit ovat viime vuosikymmeninä olleet eritysesti erilaisten maailmaparantajien ja hippien suosiossa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.


Kodikasta ja pelkistettyä. Kirjoittajalle kyseinen automalli on erityisen läheinen reilun neljännesvuosisadan takaa. Päivähoitopaikan tädillä ja sedällä oli punainen kuplavolkkari jolla käytiin kaupassa, uimarannoilla ja milloin missäkin. Takapenkillä ei ollut turvavöitä, turvaistuimista tai airbageista puhumattakaan, mutta siellä istuttiin sievässä rivissä, enemmän tai vähemmän päällekkäin koko seitsenpäinen lapsikatras. Kaikkein pienimmät pääsivät ehkä etupenkille matkustamaan hoitotädin polvelle. Nykypäivänä samanlaisella matkanteolla pääsisi varmasti iltapäivälehtien lööppeihin ja menettäisi kaikki luvat ja lisenssit, jotka lastenhoitoon edellytetään. Maailman ja turvallisuuskäsitteiden muuttuessa voi rehellisesti sanoa ettei koskaan silti pelottanut, edes näin jälkikäteen, olla tuon erikoisesti säksättävän peltipallon kyydissä. Päin vastoin. Nopeudet pysyivät kohtuullisina, nykyajan mittaapuulla jopa hitaina, koska autolla ei totisesti vakiovarustettuna uskaltanut varmastikaan kovin lujaa päästellä. Suurempaa ennakkoluuloa kannan nykyliikenteestä, jossa vauhti on kasvanut ajoneuvokehityksen myötä uusin lukemiin. Ihminen se on kuitenkin autoilun tärkein tekijä, hirvivaroittimsta, peruutustutkista, luistonestoista ja muista teknisistä apuvälineistä huolimatta.

  

Tipparellu, kenties myydyin ranskalainen auto. Ajotuntumaltaankin hyvin erilainen silloisiin muihin autoihin verrattuna johtuen siitä, että oli etuvetoinen. Tätäkin mallia tehtiin usean vuosikymmenen ajan. Nykyään automallit vaihtuvat vähintään kerran vuodessa koventuneen kilpailun piiskatessa valmistajia veriseen taisteluun.




Toimivuus pohjoisissa olosuhteissa oli, no jos ei nyt taattua, niin ainakin omalla tavallaan varmempaa kuin nykyisten äärimmäisen hienojen ja herkkien sähköjärjestelmiin perustuvien moottorien kanssa. Tällaiselle pelkistetylle tekniikalle osasi tarpeen tullen tehdä korjaavia toimenpiteitä lähes jokainen jolla työkalut kädessä vain pysyivät. Nykyään tuntuu siltä ettei edes alan ammatilainen saa juuri muuta tehtyä kuin avattua autosta konepellin ilman tietotekniikan apua.


Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä tämänkertaisessa kuvaelmassa tulee Thempsi. Käsittämättömän persoonallinen muotoilu ja eläväiset yksityiskohdat herättävät auton henkiin lähes ihmisen tasolle. Tällä biilillä voisi kuvitella vaikka jonkun sarjakuvasankarin ajelevan seikkailuissaan. Jotain villiä ja hyvällä tavalla humoristista tässä harvinaiseksi käyneessä autossa joka tapauksessa on. Se tuo oman tuulahduksensa ajalta, jolloin autotkin olivat persoonia ja perheenjäseniä. Nykypäivän sieluttomat kulkineet sietäisivät hävetä esi-isiensä ruosteisella rinnalla.



Ei turhia vipstaakkeleita ajonautintoa häiritsemässä. Erikoisuutena jalkakäyttöinen pitkien ajovalojen kytkentä.


Tila-auto ei ehkä olekaan niin uusi keksintö kuin autokauppiaasi kertoi. Tässä toisen maailmansodan jälkeen lanseeratussa mallissa on käännettävät takapenkit, joiden ansiosta auton saa muutettua kädenkääntessä pakettiautoksi. Kätevää, eikö totta?



Vanhus seisoo yhä ylpeänä ja oman arvonsa tuntevana. Nöyränä, muttei nöyrtyneenä. Sulassa sovussa ajan ja ikuisuuden kanssa. Hiljaisuudessa puolen vuosisadan pölykerroksen alla.

Tänäkin päivänä autoilun tulisi olla arvokasta. Jokainen matka ja sen tarpeellisuus tulisi tarkkaan harkita, vaikka siihen ei valitettavasti olekaan aina mahdollisuuksia. Maailma on tällä hetkellä suurten muutosten edessä. Kukaan ei voi varmaksi sanoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta se on enemmän kuin todennäköistä ettei kehitys ja kulutus voi näin enää kauaa jatkua luonnonvaroja hyväksikäyttäen. Täällä maailman huipullahan ollaan eletty kuin kuolemattomat jo lähes vuosisadan ajan. Mutta mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun niin sanotut kehitysmaat saavuttavat saman teknologisen varustuksen kuin me hyvinvoivat eurooppalaiset?  Millaisella vauhdilla ilmastonmuutos jatkaa etenemistään silloin kun autokanta on Aasiassa yhtä tiheää kuin länsimaissa? Ehkä viimeistään silloin käännymme katsomaan taaksepäin ja alamme ihmetellä missä kohtaa meidän olisi pitänyt jarruttaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti