sunnuntai 25. marraskuuta 2012


Hämeenlinnaan vuoden 1952 olympialaisia varten rakenettu maauimala on saanut rapistua rauhassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tälläkin pätee se vanha totuus, että betoni kaunistuu vanhetessaan.



 



Rapsakkaa on. Suojelukohteeksi julistettu maauimala onkin ollut kaupunginhallituksen kiistakapulana vuosikaudet, koska se kaipaisi perusteellista saneerausta, mutta rahaa vain ei tarkoitukseen meinaa löytyä tänä aikana, kun palveluita ajetaan alas ja kaupungit elävät velaksi vuodesta toiseen.


Allas on toiminut viime vuosina pääasiassa nuorison ajanviettopaikkana. Muutamia tapaturmiakin on sattunut, jopa yksi lähes kuolemaan johtanut, kun nuori tyttö tippui hyppytelineestä betoniseen monttuun.



Ei voi muuta sanoa kuin kaunista on. Kuvat puhukoon puolestaan.


Uimalasta häämöttää alueen varsinainen maamerkki, hyppyrimäki. Kaukaa katsottuna  se tuo mieleen ulkoavaruuden muukalaisten ihmiskunnalle antaman monumentin.


Jos ei olisi koskaan kuullut mäkihypystä tai nähnyt mitään siihen liittyvää, voisi joutua miettimään pitkään mihin tarkoitukseen tälläinen betoninen luiska on tehty. Keskellä metsää, yksinäisyydessään, särjettynä, piestynä ja ihmisten häväisemänä, seisoo tukevasti teräsbetonijaloillaan tämä aikansa arkkitehtuurin mestariteos.


Puuosia on purettu pois tapaturmariskin pienentämiseksi. Nuoriso kun tykkäsi kiipeillä uhkarohkeasti mäessä mäyräkoira toisessa kädessä.
Kirjoittajakin on kiivennyt tornin huipulle laskuramppia pitkin. Jälkikäteen muistellen se oli hieno kokemus, mutta kiipeämishetkellä se oli kyllä kaikkea muuta. Pohjalla painoi auringonnousuun asti venynyt baarikierros. Iltapäivän kohmeloisia joutotunteja kuluttaessa tuli ajatus tutustua seudun urheiluhistoriallisiin paikkoihin. Sitten vain tuumasta toimeen ja kiipelilyvarustus kuntoon. Eli t-paita päälle,tennarit jalkaan ja mäkeen. Kiipeilyn estämiseksi oli joitakin rakenteita jo silloin purettu, joten täytyi käyttää luovuutta ja rakentaa tikapuut paikalla lojuvista metallin- ja puunkappaleista. Neljänkymmenen minuutin vaivannäön jälkeen oli valmista ja kipuaminen rampille mahdollista. Alkumatka sujui vielä suhteellisen mallikkaasti, kun vain katsoi mistä kohtaa lahoa rakennetta kulki ja varoi ruosteisten naulojen vaanivia kärkiä.
Alhaalta katsottua mäki ei näytä kovi jyrkältä, mutta voin sanoa, että se rampista käsin tuntui pystysuoralta. Sivulaidan betoni on vain noin 40 - 50cm korkea eli sivuille vilkaistessaa näki koko ajan miten kaukana alla kiiltelevä asfaltti on. Puolessa välissä nousua iski pakokauhu. Kädet eivät enää ottaneet käskyjä vastaan. Liikkuminen ei onnistunut ylös eikä varsinkaan alas. Hetken hengittelytuokion jälkeen täytyi vain yrittää jatkaa koska siihenkään ei voinut jäädä. Hämeenlinnan palokunnalta kun tuskin löytyisi omasta takaa niin korkeaa nosturia ja olisihan se muutenkin ollut suhteellisen noloa soitella viranomaisia hätiin, kun ensin on tietentahtoen itsensä hankaluuksiin haalinut. Lisäksi olisi ollut varmaa että, seuraavan päivän lehdessä olisi ollut puolen sivun juttu kaistapäistä ja tietysti isojen kuvien kera.
Tahdonvoimalla ylösnoustuamme avautui mielettömät maisemat. Huipulta näkyi todella pitkälle, koska olimme reilusti puunlatvojen yläpuolella. Näky joka avautui oli ikimuistoinen. Maisemaa olisi voinut ihastella vaikka koko päivän ja vaivannäkö tuntui todella kannattaneen. Harmi ettei sattunut olemaan kameraa matkassa.
Ylhäällä oli kaikki pirstottu, mikä vain rikottavissa oli. Ennen kuin rappusiin ja hissille vievä alaovi hitsattiin umpeen, ihmiset menivät ja tulivat torniin miten tahtoivat ja tietysti myös vandaalit ja ahdistuneet nuoret purkivat agressioitaan suurin maisemaikkunoihin ja irtaimeen. Alastulo oli vielä haastavampaa kuin ylös kapuaminen, koska peruuttaessa ei nähnyt mihin jalkansa asetti ja mistä löytyy sen verran tukevaa rakennetta, ettei tule mentyä alas asti kuperkeikoilla. Viimein koettelemusten jälkeen kuitenkin päästiin takaisin maanpinnalle ja olo oli todella huojentunut. Myöhemmin tuli huomattua että korkeanpaikankammo jäi  jonnekkin sinne kauniisti harmaantuneeseen hyppyrimäkeen.








Hyppyrimäki on valmistunut 1960-luvun lopulla. Viimeisen kerran tästä mäestä on ponnistettu talvella 1995, ellei hypyksi lasketa muutama vuosi sitten tehtyä loikkaa moottoripyörällä. Jussi Seljas ajoi mäkeä pitkin ylös ja alas saaden hypyn pituudeksi reilut 63 metirä. Mäkiennätys hyppytornista on 82 metriä, suksilla.
Linkistä voi katsoa videon Seljaksen hypystä: http://www.youtube.com/watch?v=Fs_-SdZ74Qc

Hyppyriä uhkaillaan jatkuvasti purkutuomiolla, jonka täytäntöönpano kylläkin siirtyy näillä näkymin kauas tulevaisuuteen siitä yksinkertaisesta syystä ettei yhteisiä verorahoja riitä sijoitettavaksi tornin purkamiseen, joka maksaisi tämänhetkisten arvioiden mukaan 200 000 - 300 000 euroa. Toinen esitetty vaihtoehto on kunnostaa ylätasanne ja perustaa sinne maisemakahvila. Jälkimmäinen vaihtoehdoista kuulostaa paremmalta kuin paikan maan tasalle räjäyttäminen. Betonirakenteiden osalta hyppytorni on vielä hyvässä kunnossa, mutta muuten remontin tarvetta kyllä on, mikäli kahvilatoiminta-ajatus ottaa tuulta alleen. Linkistä voi tutustua visionäärien kaavailuihin: http://hyppyrimaki.blogspot.fi/




Tässä alastulomäen välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa tuomaritornissa tuli myös käytyä. Sinne pääsy oli yritetty estää rälläköimällä pois alimman kerroksen rappuset ja verhoamalla sisäänmeno kotoisasti piikkilangalla. Hoikat hauholaiset nälkätaiteilijat kuitenkin mahtuivat ryömimään esteiden lomasta kohti uusia seikkailuja. On käsittämätöntä miten paljon muutaman vuosikymmenen happosateet haurastuttavat paksujakin vaijereita. Turvakaiteet olivat niin hauraita, ettei niitä tarvinnut kuin hipaista ja ne varisivat pölynä maahan. Tornin tarkkaamossa ei ollut käytännössä jäljellä mitään muuta kuin betonia ja terästä. 
Toimitsijat eivät ole voineet olla kovin huonokuntoisia, sillä paraatipaikalle on kivuttava satoja rappusia. Yhtä kaikki, tämän tornin tuomaroinnit on tuomaroitu.



Vaikka urheilu ei ole koskaan kuulunut mielenkiinnon kohteisiini, on se silti antanut jotain näiden kauniisti rapistuneiden rakennelmien myötä.













Ylhäältä hyppytornista otetut kuvat on ottanut Toni Kuisma.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Ihmiskunnan historian toistaiseksi vakavin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui eräänä huhtikuisena lauantaina vuonna 1986 entisessä Neuvotoliitossa Ukrainan alueella. Onnettomuuteen johtavat tapahtumat saivat alkunsa, kun voimalan neljäs reaktori ajettiin alas määräaikashuoltoa varten ja alasajon yhteydessä oli päätetty suorittaa koe, jossa piti mitata tuottaako reaktori tarvittavan määrän virtaa jäähdytysjärjestelmälle ennen varajärjestelmän kytkemistä päälle. Hätäjäähdytys- ja pikasulkujärjestelmä suljettiin luonnollisesti kokeen ajaksi, etteivät ne kesken kaiken menisi automaattisesti päälle jolloin testitulokset jäisivät saamatta.

Yöllä yhden jälkeen alkoi tapahtua. Reaktori alkoi ylikuumentua ja jäähdytysnesteet kiehuivat kuin hornan kattilassa. Valvomosta painettiin hätälaukaisijaa, jonka piti pudottaa säätösauvat takaisin reaktoriin ja keskeyttää sen toiminta lähes välittömästi. Oli kuitenkin myöhäistä, lämpötila oli jo noussut niin korkeaksi että säätösauvat jumittuivat eikä reaktoria enää saatu pysäytettyä. Höyrypaine synnytti räjähdyksen ja välittömästi sen jälkeen ydinräjähdyksen, joka levitti ilmakehään ja lähiympäristöön valtavan määrän myrkyllisiä saasteita.
Reaktorin rauniot olivat liekeissä ja ympäristö täynnä metallin, betonin  ja grafiitin kappaleita.
Tämä kaikki tapahtui alle neljässäkymmenessä sekunnissa kokeen aloittamisesta.


Valvomossa ei uskottu vieläkään mahdollisuuteen että reaktori olisi räjähtänyt. Ei siltikään vaikka kaksi insinööriopiskelijaa kävivät ulkona katsomassa tapahtunutta, tuomiten samalla itsensä kuolemaan. Edes säteilymittarien hurjat lukemat eivät saanet voimalan vastaavaa esimiestä uskomaan, että tilanne olisi karannut käsistä, mittarin vain uskottiin olevan rikki. Jäähdytysveden pumppaamista siis jatkettiin, vaikka se valui käytännössä alakerroksiin, jossa kulki voimalaan sähköäjohtavat kaapelit.

Päivän valjetessa totuus alkoi paljastua. Räjähtäneen reaktorin paloa yritettiin sammuttaa ja vuotoa tukkia. Aluksi käytettiin robotteja, mutta ne eivät toimineet voimakkaan säteilyn vuoksi. Seuraavaksi sammutus- ja korjaustöihin laitettiin sotilaita ja palomiehiä. Työhön osallistui 650 000 ihmistä, joista suuri osa sai vaarallisen säteilyannoksen ja vaurioita geneettiseen perimäänsä. Henkiin jääneiden sotilaiden tulevat lapset kärsivät säteilystä ja jotkut syntyivät raajattomina, jalat yhteen kasvaneina tai lähes ihmisolennoksi tunnistamattomina mutaatioina. Sotilas saattoi kahden minuutin urakalla saada vapautuksen kaksi vuotta kestävästä komennuksesta neuvostoarmeijassa. Houkutteleva tarjous varmasti monelle, varsinkin kun työn aiheuttamia riskejä vähäteltiin ylempien tahojen puolelta. Osa Tsernobylin valinneista sotilaista vapautui samalla kahden minuutin urakalla myös maanpäällisestä elämästään työskennellessään alueella ilman kunnollisia suojavarusteita. Kaasunaamareita oli kyllä tarpeeksi, mutta niitä ei jaettu edes siviileille ettei lietsottaisi 'aiheetonta' pakokauhua.
Palon sammuttaminen vei lopulta 9 päivää ja 5000 tonnia hiekkaa, savea ja lyijyä pudotettuna helikoptereista ja katolta käsin. Reaktorin päälle valettiin pikaisesti betoninen sarkofagi, joka tällä hetkellä on hajoamispisteessä. Työn alla tosin on uusi suojakuori, joka laskelmien mukaan kestää seuraavat sata vuotta. Urakan hinta-arvio on noin miljardi euroa, josta entinen Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä, maksaa huimat 45 miljoonaa euroa. Kokonaishinta on tosin pieni verrattuna siihen, mitä tapahtuisi jos kuorta ei pikaisesti uusittaisi. Betonikuoren sisällä on 190 tonnia uraania ja 1 tonni plutoniumia, joka vapaaksi päästessään tekisi hirvittävää jälkeä. Tuo yksi kilo plutoniumia tasaisesti koko maailman ilmakehään levitettynä riittäisi tappamaan jokaisen ihmisen maapallolla. Jotain kertoo jo sen nimikin sillä plutonium on nimetty kuolemanjumala Pluton mukaan.


Ilmavirrat kuljettivat myrkyllisiä hiukkasia laajalle alueelle Eurooppaan asti. Pahimmat laskeumat jäivät tietysti lähiympäristöön. Teollisuusalueen asutuksesta erottava mäntymetsä sai ylleen säteilevän pölypilven. Hetkeä myöhemmin metsä muuttui punaruskeaksi, totaalisen kuolleeksi ja alue tunnettaankin tuttavallisesti nimellä punainen metsä. Voimalaa lähellä sijaitseva Prypjatin kaupunki sai myös tästä  kuolemanpilvestä osansa. Hieman alta 50 000 asukkaan kaupunki heräsi uuteen päivään tietämättä saaneensa ylleen valtavan määrän ydinsaastetta. Pistävä haju ja taivaalla oudosti kimaltava vihreä valo olivat ainoa poikkeus tavallisesta lauantaiaamusta. Värien tanssia taivaanrannassa kokoonnuttiin katsomaan sillalle, josta oli hyvät näkymät voimalan suuntaan. Ihmiset olivat luottavaisin mielin, koska kaikille oli loputtomiin vakuutettu, että ydinvoimala olisi 100% turvallinen eikä minkäänlaista onettomuus- tai vuotoriskiä ollut.

Tsernobyl on suomeksi koiruoho. Jos sana Tsernobyl hajoitetaan osiin alkuperäiskielellään, se tarkoittaa seuraavaa: 'chorno' musta ja 'byl' kipu. Tässä vaiheessa onkin aika ottaa esiin Raamatusta Johanneksen ilmestys ja sieltä seuraavat jakeet:
'8:10 Ja kolmas enkeli puhalsi pasunaan; niin putosi taivaasta suuri tähti, palava kuin tulisoihtu, ja se putosi virtoihin, kolmanteen osaan niistä, ja vesilähteisiin.'
'8:11 Tähden nimi oli Koiruoho. Kolmannes vesistä muuttui karvaaksi kuin koiruoho, ja monet ihmiset kuolivat vedestä, koska se oli tullut myrkylliseksi.'
Sana 'putosi' tarkoittaa raamatun alkuperäisellä kielellä 'levitä ja asettua' kun taasen sana 'tähti' tarkoittaa 'levitä ympäri taivasta'. Se puolestaan johtaa toisesta kreikankielen sanasta, joka tarkoittaa 'levitä kuin matto'. Kiinnostavin on kuitenkin sanan 'lamppu' alkuperä: se tulee verbistä 'säteillä'.


Prypjatin evakuointi alkoi vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Ihmisille vakuutettiin, että siirto oli vain väliaikainen, eikä omaisuutta saanut eikä tarvinnut ottaa mukaan. Myös kotieläimet jätettiin kaupunkiin.
Kaupunki jäi voimalasta 30 kilometrin säteellä olevan suojavyöhykkeen sisäpuolelle. Myös yhdeksänkymmentä pienempää kylää ja yhteisöä evakuoitiin suoja-alueelta.
Ryöstely alkoi heti, vaikka alue oli  armeijan valvonnassa. Varkaat toimivat lähinnä öisin ja tyhjentelivät asuntoja, kauppoja ja virastoja kaikesta arvo-omaisuudesta, jota sitten myytiin eteenpäin entisen Neuvostotasavallan alueella.  Kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen armeija hävitti loput tavarat rakennuksista.Ydinvoimala ajettiin alas jokunen vuosi sitten ja vaikka se ei enää tuota sähköä, työllistää se kaksi tuhatta työntekijää. Miettikääpä sitä, mikä taakka jo nyt käytössä olevista ydinvoimaloista jää tuleville sukupolville. Voimalaa kun ei voi jättää noin vain sen lakattua tuottamasta. Jälkihoito on todella pitkä ja kallis prosessi.


Rakennukset ovat rapistuneet ilman ylläpitoa. On hämmäsyttävää miten tehokkaasti luonto on vallannut kaupungin neljännesvuosisadassa. Kerrostalojen katoilla kasvaa puita ja köynnökset kiipeilevät korkeille seinille. Pääkadun varteen istutetut koristepuut ovat villiintyneet pieneksi metsäksi. Voi vain kuvitella miltä alue näyttää sadan vuoden päästä. Suurin osa elementtikerrostaloista on todennäköisesti romahtanut ja vielä pystyssä olevat torsot ovat muovatuneet tunnistamattomiksi sään ja ajan armottomassa piiskauksessa.


Se nousee tulimerestä ja liikkuu tuulen lailla
Se kulkee yli rajojen kunnioitusta vailla
Piirtyy varjo paholaisen kaksipäisestä orista
Kuoleman tuo tullessaan mies Sosnovyj Borista



Harmaata kuin Hauholla marraskuisena sunnuntaina. Laskeuma levisi laajalle myös Suomeen tuulten ja sateiden mukana. Myöskään täällä Kanta-Hämeessä ei osattu varoa altistumista ydinsäteilylle, koska minkäänlaista tiedotusta onnettomuudesta ei tullut kuin vasta päivien viiveellä. Korkeita säteilytasoja kyllä mitattiin kaikissa Pohjoismaissa, mutta sen aiheuttajaa ei heti saatu selville Neuvostoliiton kiistäessä tapahtuneen. Esimerkiksi Hauho ja Hämeenlinna saivat osakseen säteilyä numeron neljä verran, Suomessa mitattavalla asteikolla yhdestä viiteen.Vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin Tsernobylistä peräisin olevaa radioaktiivisuutta löytyy Suomen luonnosta, josta se kulkeutuu ihmisiin ja eläimiin muun muassa ravinnon mukana.


Joskus tulevaisuudessa kaikki maailman kaupungit näyttävät tältä, kun ihmiskunta on saanut tuhottua itsensä määrättömällä ahneudellaan.


Se suuri ja mahtava ja sen suuret ja mahtavat jälkeensä jättämät ympäristötuhot. Kaikki onnettomuuden jälkiraivaustöissä käytetty kalusto seisoo pitkinä riveinä alueella. Kuorma-autot, kaivinkoneet, helikopterit ja nostokurjet piti jättää niille sijoilleen. Näkymätön kuolema oli ottanut alueella kaiken tappavaan huomaansa.

Lohtua tähän futuristiseen kaupunkikuvaan tuo se, että eläimet voivat elää ja toimia alueella suhteellisen normaaleina ja terveinä. Onnettomuuden lähivuosien mutaatioita lukuunottamatta eläin- ja kasvikunta tuntuu löytäneen täältä uuden maailmanjärjestyksen. Paikalle on tuotettu myös villihevosia, jotka ovat lisääntyneet alueella ja juoksevat täällä vapaana ihmisten pahasta ikeestä. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin.


Jos ja kun muutosta kehityksen suuntaan ei ole tulossa, voi vain kauhulla odottaa mitä tuleman pitää. Ihminen luulee olevansa teknologian herra, mutta käytännössä se  on sille vain hölmö renki. Tekninen kehitys on mennyt jo aikaa sitten henkisen kehityksen ohi. Tämä kaupunki olkoon muistutuksena siitä mitä on edessä, jos jatkamme valitsemallamme tiellä roskan, paskan ja hektisen sekasorron palvelijana.

Syövän räjähdysmäinen lisääntyminen voi johtua monesta asiasta, mutta yksi tekijä on varmasti säteily. Esimerkiksi ilmassa tehtyjen satojen ydinkokeiden vaikutus on heijastunut tappavasti miljooniin ihmisiin eripuolilla maailmaa. Ilmavirrat kuljettelevat hiukkasia ydinkoealueelta jopa maapallon toiselle puolelle. Kuinka tyhmiä ihmiset voivat olla? Minkälaista maailmanherruutta ja millä mielettömällä hinnalla jotkut yksilöt itselleen yrittävät saada? Onneksi innokkain ydinlatausten paukuttelu on jo takanapäin ainakin toistaiseksi. Varastoituna ydinaseita eri valtioilla on sen verran että maailman saisi räjäytettyä täysin kappaleiksi kahdeksaan kertaan. Varmuuden vuoksi.




On turha rakentaa sairaaloita jos toisella kädellä rakentaa ihmisten murhaamisen tarkoitettuja aseita. Muutokset ovat väistämättä edessä ja jälkipolvet joutuvat kärsien ja häveten katsomaan esi-isiensä aikaan saamaa tuhoa. Millaisen maailman sinä jättäisit lapsillesi?

Loppukevennykseksi Punatähdet orkesterin atomivoima -aiheinen kappale:

 http://www.youtube.com/watch?v=44g5ApuYaes




Kiitos kuvista Varya Mosharovalle.  Yhdeksän ensimmäistä kuvaa on Tsernobylin suljetulta vyöhykkeeltä ja kolme viimeistä Moskovasta kesken jääneestä jättimäisestä sairaalakompleksista.