Hämeenlinnaan vuoden 1952 olympialaisia varten rakenettu maauimala on saanut rapistua rauhassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tälläkin pätee se vanha totuus, että betoni kaunistuu vanhetessaan.
Rapsakkaa on. Suojelukohteeksi julistettu maauimala onkin ollut kaupunginhallituksen kiistakapulana vuosikaudet, koska se kaipaisi perusteellista saneerausta, mutta rahaa vain ei tarkoitukseen meinaa löytyä tänä aikana, kun palveluita ajetaan alas ja kaupungit elävät velaksi vuodesta toiseen.
Allas on toiminut viime vuosina pääasiassa nuorison ajanviettopaikkana. Muutamia tapaturmiakin on sattunut, jopa yksi lähes kuolemaan johtanut, kun nuori tyttö tippui hyppytelineestä betoniseen monttuun.
Ei voi muuta sanoa kuin kaunista on. Kuvat puhukoon puolestaan.
Uimalasta häämöttää alueen varsinainen maamerkki, hyppyrimäki. Kaukaa katsottuna se tuo mieleen ulkoavaruuden muukalaisten ihmiskunnalle antaman monumentin.
Jos ei olisi koskaan kuullut mäkihypystä tai nähnyt mitään siihen liittyvää, voisi joutua miettimään pitkään mihin tarkoitukseen tälläinen betoninen luiska on tehty. Keskellä metsää, yksinäisyydessään, särjettynä, piestynä ja ihmisten häväisemänä, seisoo tukevasti teräsbetonijaloillaan tämä aikansa arkkitehtuurin mestariteos.
Puuosia on purettu pois tapaturmariskin pienentämiseksi. Nuoriso kun tykkäsi kiipeillä uhkarohkeasti mäessä mäyräkoira toisessa kädessä.
Kirjoittajakin on kiivennyt tornin huipulle laskuramppia pitkin. Jälkikäteen muistellen se oli hieno kokemus, mutta kiipeämishetkellä se oli kyllä kaikkea muuta. Pohjalla painoi auringonnousuun asti venynyt baarikierros. Iltapäivän kohmeloisia joutotunteja kuluttaessa tuli ajatus tutustua seudun urheiluhistoriallisiin paikkoihin. Sitten vain tuumasta toimeen ja kiipelilyvarustus kuntoon. Eli t-paita päälle,tennarit jalkaan ja mäkeen. Kiipeilyn estämiseksi oli joitakin rakenteita jo silloin purettu, joten täytyi käyttää luovuutta ja rakentaa tikapuut paikalla lojuvista metallin- ja puunkappaleista. Neljänkymmenen minuutin vaivannäön jälkeen oli valmista ja kipuaminen rampille mahdollista. Alkumatka sujui vielä suhteellisen mallikkaasti, kun vain katsoi mistä kohtaa lahoa rakennetta kulki ja varoi ruosteisten naulojen vaanivia kärkiä.
Alhaalta katsottua mäki ei näytä kovi jyrkältä, mutta voin sanoa, että se rampista käsin tuntui pystysuoralta. Sivulaidan betoni on vain noin 40 - 50cm korkea eli sivuille vilkaistessaa näki koko ajan miten kaukana alla kiiltelevä asfaltti on. Puolessa välissä nousua iski pakokauhu. Kädet eivät enää ottaneet käskyjä vastaan. Liikkuminen ei onnistunut ylös eikä varsinkaan alas. Hetken hengittelytuokion jälkeen täytyi vain yrittää jatkaa koska siihenkään ei voinut jäädä. Hämeenlinnan palokunnalta kun tuskin löytyisi omasta takaa niin korkeaa nosturia ja olisihan se muutenkin ollut suhteellisen noloa soitella viranomaisia hätiin, kun ensin on tietentahtoen itsensä hankaluuksiin haalinut. Lisäksi olisi ollut varmaa että, seuraavan päivän lehdessä olisi ollut puolen sivun juttu kaistapäistä ja tietysti isojen kuvien kera.
Tahdonvoimalla ylösnoustuamme avautui mielettömät maisemat. Huipulta näkyi todella pitkälle, koska olimme reilusti puunlatvojen yläpuolella. Näky joka avautui oli ikimuistoinen. Maisemaa olisi voinut ihastella vaikka koko päivän ja vaivannäkö tuntui todella kannattaneen. Harmi ettei sattunut olemaan kameraa matkassa.
Ylhäällä oli kaikki pirstottu, mikä vain rikottavissa oli. Ennen kuin rappusiin ja hissille vievä alaovi hitsattiin umpeen, ihmiset menivät ja tulivat torniin miten tahtoivat ja tietysti myös vandaalit ja ahdistuneet nuoret purkivat agressioitaan suurin maisemaikkunoihin ja irtaimeen. Alastulo oli vielä haastavampaa kuin ylös kapuaminen, koska peruuttaessa ei nähnyt mihin jalkansa asetti ja mistä löytyy sen verran tukevaa rakennetta, ettei tule mentyä alas asti kuperkeikoilla. Viimein koettelemusten jälkeen kuitenkin päästiin takaisin maanpinnalle ja olo oli todella huojentunut. Myöhemmin tuli huomattua että korkeanpaikankammo jäi jonnekkin sinne kauniisti harmaantuneeseen hyppyrimäkeen.
Linkistä voi katsoa videon Seljaksen hypystä: http://www.youtube.com/watch?v=Fs_-SdZ74Qc
Hyppyriä uhkaillaan jatkuvasti purkutuomiolla, jonka täytäntöönpano kylläkin siirtyy näillä näkymin kauas tulevaisuuteen siitä yksinkertaisesta syystä ettei yhteisiä verorahoja riitä sijoitettavaksi tornin purkamiseen, joka maksaisi tämänhetkisten arvioiden mukaan 200 000 - 300 000 euroa. Toinen esitetty vaihtoehto on kunnostaa ylätasanne ja perustaa sinne maisemakahvila. Jälkimmäinen vaihtoehdoista kuulostaa paremmalta kuin paikan maan tasalle räjäyttäminen. Betonirakenteiden osalta hyppytorni on vielä hyvässä kunnossa, mutta muuten remontin tarvetta kyllä on, mikäli kahvilatoiminta-ajatus ottaa tuulta alleen. Linkistä voi tutustua visionäärien kaavailuihin: http://hyppyrimaki.blogspot.fi/
Tässä alastulomäen välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa tuomaritornissa tuli myös käytyä. Sinne pääsy oli yritetty estää rälläköimällä pois alimman kerroksen rappuset ja verhoamalla sisäänmeno kotoisasti piikkilangalla. Hoikat hauholaiset nälkätaiteilijat kuitenkin mahtuivat ryömimään esteiden lomasta kohti uusia seikkailuja. On käsittämätöntä miten paljon muutaman vuosikymmenen happosateet haurastuttavat paksujakin vaijereita. Turvakaiteet olivat niin hauraita, ettei niitä tarvinnut kuin hipaista ja ne varisivat pölynä maahan. Tornin tarkkaamossa ei ollut käytännössä jäljellä mitään muuta kuin betonia ja terästä.
Toimitsijat eivät ole voineet olla kovin huonokuntoisia, sillä paraatipaikalle on kivuttava satoja rappusia. Yhtä kaikki, tämän tornin tuomaroinnit on tuomaroitu.
Vaikka urheilu ei ole koskaan kuulunut mielenkiinnon kohteisiini, on se silti antanut jotain näiden kauniisti rapistuneiden rakennelmien myötä.
Ylhäältä hyppytornista otetut kuvat on ottanut Toni Kuisma.
