tiistai 29. tammikuuta 2013


Talvisen metsän takaa löytyi puoliautio kartano. Kesäisin tiluksilla vielä näkyy elämää, mutta suurimman osan vuodesta talo pihapiireineen uinuu hiljaisessa horroksessa. Pihaportti muistuttaa menneistä vaurauden ajoista, vaikka onkin jäänyt kasvillisuuden jalkoihin jo vuosia sitten.


 Jäiset ikkunat tuijottavat tyhjyyteen, kun kosteus tiivistyy rakennuksen sisään ja liimautuu laseihin lämpötilanvaihteluiden aikaansaannoksena. Lopputulos on kaunis, joskin vahingollinen vanhoille rakenteille. Toistuvien kosteudenvaihtelujen myötä alkavat maalipinnat hilseillä ja pinkopahvit kupruilla kilpaa niiden päälle liimattujen seinäpapereiden kanssa. Ammoin muuratut piiput halkeilevat niihin tiivistyneen veden jäätyessä, murentaen laastit ja rappaukset takaisn jauhoksi.


Palvelusväen ovi on jo monta aikaa sitten jäänyt käytöstä. Kadonnut kiire luo pihamaalle pysähtyneisyyden tuntua ja epätodellisen seesteisen hetken.


Ylväs rakennus on peräisin Amerikan sisällissodan ajoilta. Vanhus kaipaisi kipeästi ylläpitoa, sillä vuodet eivät ole olleet armollisia tällekkään yksinäiselle. Koristeellisuus on kuin museoviraston pääarkkitehdin päiväunista. Rakennusmiehet olivat perimätiedon mukaan pohjalaisia ja paikka paikoin voi nähdäkin siihen viittaavia rakenteellisia ratkaisuja, vaikka kokonaisilme istuukin hämäläiseen maalaismaisemaan kuin rispaantunut karvalakki juopporetkun rengin päähän.


Rennosti rempsallaan, siihen kuuluisaan Hauholaiseen tapaan. Sotien jälkeisen pienviljelykulttuurin tai pikemminkin siihen liittyvien rakennusten pelastaminen ja vaaliminen alkaa olla ajankohtaista. Agrikulttuurin valtaisa muutos ja maatalousyhteiskunnan muuttuminen markkinatalousyhteiskunnaksi on jättänyt tuhannet punatiiliset navetat ja harmaat ladot hyödyttömiksi. Perinteiset ladot tulevat katoamaan maisemasta lopullisesti seuraavien kahden vuosikymmenen aikana ja sen jälkeen on navettojen vuoro.


Jos liikenteen tuottama melusaaste ei kantautuisi häiritsemään idylliä, voisi kuvitella kävelevänsä unessa. Tai no, miksei unessakin voisi kuulua liikenteen ääntä.  Hiljaisuuden voi nähdä, vaikka sitä ei kuulisikaan.
Maisema, värit ja kaiken vallannut kuura luovat postikorttimaisen tunnelman. Aivan kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt.


Millaiseksi kuvitteli tulevaisuuden tämän navettakompleksin rakennuttaja? Sellaiseksi se tuskin kuitenkaan tuli. Teurasauto haki karjaa viimeisen kerran täältä 80-luvun lopulla yli sata vuotta kestäneen maanviljelyshistorian hiljaa hiipueessa. Silloin tilaa asuttivat sisarukset, joilla ei kummallakaan ollut lapsia.


Liekö lähiseudun suurin kivinavetta? On näköä ja kokoa, yhtä paljon kuin tarpeettomuutta ja tyhjyyttä. Usko tulevaisuuteen on joskus ollut kova, kun tällaisia on pystytetty ympäri sotakorvauksien raastamaa maata. Silloin toivo saavutettiin työn ja tekemisen kautta.
Nykyään kun mikään ei kannata, eikä pitkäjänteisyydestä ole tietoakaan, ei tällaisia juuri rakennella. Epävakaa maailmantaloustilanne luo globaalia ahdistusta, tänään ei kannata, kun jo huomenna  kaikki voi olla ohitse. Tässä vaiheessa onkin aika sisäistää, ettei maailma oikeasti lakkaa olemasta, eikä elämä pääty, vaikka pörssikurssit romahtaisivatkin ja valtiot menisivät konkurssiin. Se tärkein kuitenkin säilyy ja myös todennäköisesti voimistuu alkushokin ja yleisen sekasorron jälkeen.
 

Pitkään vallinnut ja yleisesti mielletty käsitys ihmisen elämän tarkoituksesta on ollut onnellisuus, sekä olemassaolon helppous kaikkine turhakkeineen ja höysteineen. Mutta eihän se kai aivan niin ole? Ensimmäinen katsantokanta, eli onnellisuus, ei ole aivan väärä, mutta tarkennusta sekin tarvitsee tai vähintään uutta perspektiiviä. Miten voisit olla onnellinen, jos olet sitä aina? Tuntemukset tarvitsevat vastakohtia voidakseen olla olemassa. Jos koskaan ei ole tuntenut kipua, ei voi tietää miltä tuntuu kivuttomuus. Jos ei ole koskaan kärsinyt kylmyydestä, osaa tuskin arvostaa lämpöä. Jos ei ole koskaan ollut nälkäinen, on vaikea antaa arvoa kylläisyydelle. Jos ei koskaan tunne surua, ei voi myöskään olla onnellinen. Toisin sanoen pitää kokea epämiellyttäviä asioita voidaakseen aistia miellyttäviä. Suhde näiden vastakkaisuuksien välillä luo määreen onnellisuudelle, eli harmonialle. Ainoa looginen päämäärä elämässä onkin saavuttaa  tasapaino vastakohtien välillä. Salakavala turtuminen on pahin vihollinen harmonialle, vaikka kohtalollakin on toki oma osuutensa sen saavuttamiseen ja säilyttämiseen. On niin helppoa hukuttautua mukavuuksiin, päihteisiin tai tunnottomaksi osaksi koneistoa ja olla ajattelematta. Mutta jokaisen olisi syytä pitää mielessään, että jatkuvasti samansuuntaisten tunnetilojen kokeminen hukkaa balanssin siltä vaa'alta, jolla onnellisuutta mitataan. Ja totisesti, minä teille sanon ettei sen tasapainon säilyttäminen ole helppoa.


Loppuhartaudeksi luemme Tuomari Nurmion kappaleesta Kylmää ja kuumaa ensimmäisen, toisen ja viimeisen säkeen.

Sun pitää koskea kylmää ja kuumaa
Ja kovaa ja pehmeää
Ja sun pitää koskea kuollutta lihaa
Ja koskea elävää


Ja sun pitää haistaa ja sun pitää maistaa
Kaikkia aineita
Sun pitää kuunnella aineen ääniä
Ja ääniä äänien takaa 


Ja sun pitää oppia käskemään
Sun pitää oppia kumartamaan
Sun pitää liata kätes vereen
Ja pitää sydämes puhtaana 



1 kommentti: