perjantai 8. marraskuuta 2013


Sankan kuusimetsän peitosta löytyy erikoinen rakennus. Tämä nykyisten ostoskeskusten muinaishistoriallinen esi-isä maatuu yksinään korpien keskellä, ei edes museovirasto piittaa tästä aikakautensa kauniista monumentista. Vandaalitkaan eivät ole paikalle vaivautuneet tekemään tuhojaan.


Joskus niin aukea ja avara pihamaa alkaa olla melko hankala kulkuinen. Kahden soratien risteys on kuitenkin joskus ollut vilkas kyläläisten kohtaamispaikka.


Entinen osuuskaupan ostosparatiisi on verrattain suurikokoinen muihin vastaaviin aikalaisiinsa nähden. Odotukset ovat rakennusvaiheessa olleet korkealla ja tulevaisuus valoisaa. Kompleksi on sisältänyt ainakin kaupan ja kyläbaarin, todennäköisesti myös postitoimiston ja kenties vielä pienen pankkikonttorin.


Ovia on toistakymmentä, vaan kenellä on niihin avaimet?



70-luvun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli viimeinen isku liikekeskuksen olemassaololle. Aika ja kehitys ajoi tämän kaupan ohi ylinopeutta. Risteyksesssä seisoessa tuntuu utopistiselta, että joku on kuusikymmentä vuotta sitten seisonut samalla paikalla ja katsellut metsänlaitaan kuvitellen mielessään, kuinka sinne kohoaa ylväs kauppakeskus.


Sisäänkäynti on jäänyt metsän peittoon. Tälläisen lopputuloksen kuvaileminen kauppiaalle avajaispäivänä olisi ollut melko absurdi tilanne. Nyt se on kuitenkin todellisuus, ainakin jollain mittapuulla mittailtuna.


Joskus murhe on ollut suuri kun kauppa ei ole käynyt. Minkälaiset ovat olleet tunnelmat viimeisen päivän aamuna? Mitä osti viimeinen asiakas?


Salin puoli on tyhjä kuin Turusen pyssy.


Ovia on kahdenlaisia, avoimia ja lukittuja.


Nämä ovet olivat lukittuja, valitettavasti, sillä sisälle olisi mielenkiintoista päästä. Näin pitkään tyhjillään ollut rakennus on harvoin säästynyt murtautujilta ja ilkivallalta. Niissä tapauksissa kun on, asuu paikan omistaja yleensä välittömässä läheisyydessä tai tilat ovat yhä jollain asteella käytössä. Vain harvoin onnistaa harmittoman kuvaajan löytää tiensä sisälle tällaisiin neitsellisiin kohteisiin, tosi elämän museoihin.



Kauneimmat ikkunat ovat muodoltaan pyöreitä tai kahdeksankulmaisia. Nykyarkkitehtuurissa ne ovat kuitenkin valitettavan harvoin käytettyjä muotoja. Tämäkin ikkuna on kuin lasilla kalvottu aikaportti menneisyyden ja nykyisyyden välissä, jota se myös totisesti onkin.


Iso paha mulkosilmäikkuna vetelee viimeisiään, kuten koko pilalle kostunut rakennuskin. Niinkuin sanotttu, ei mikään ole ikuista.


Metsä kasvaa vallaten alaa ovista ja ikkunoista. Parin sadan vuoden päästä kaikki on alkupisteesssä eikä kukaan muista koskaan täällä kauppaa ja rakennusta olleenkaan. Näin se vaan menee, kaikki palaa ennen pitkää alkupisteeseensä.


Ikkunoista näkee heijastuksena monesti asiat paremmin kuin suoraan katsomalla. Todellisuuskin saa pehmeämmän tunnun sen kautta. Valunut tai sirpaloitunut lasi toimii ikäänkuin jonkinlaisena suodattimena. Entä miltä näyttäisi, jos ympäröivä maailma toimisi peilinä tiettyjen tilojen, aikojen, paikkojen tai itsesi suhteen. Ehkä se toimiikin?







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti