sunnuntai 7. joulukuuta 2014


Tontti on kuin puistometsä, tosin hoitamaton sellainen. Asumattomuus on vallinnut täällä arviolta reilut kymmenen vuotta. Rakennukset ovat kärsineet yllättävän paljon käytönpuutteesta ja vandalismista, sillä läheiset alakoululaiset ottivat paikan leikkikentäkseen ja jälki on paikoittain myös sen näköistä. Koulun käytävillä nimittäin liikkui huhu kummitustalosta, joka sai lapsukaisia paikalle niin, että ovet jouduttiin  raskain rautaketjuin lukitsemaan. Tämäkään ei silti ole estänyt innokaimpia aaveenmetsästäjiä, vaan pikkuväki löysi uuden kulun päärakennuksen sisään ulko-oven alta repimällä lahon kynnyksen kokonaan pois. Itse en edes haaveillut mahtuvani tuosta kolosta, joten tyydyin taltioimaan tunnelmia vain lasien lävitse. Myös naapurin välitön paikalle tulo rauhoitti osaltaan tunkeutumisaikeitani. Ainoa tie tänne kulkee nimittäin viereisten talojen pihojen poikki. Metsän saloista toki olisi päässyt huomaamattakin tontille, mutta tällä kertaa olimme paikalla luvan kanssa.


Rakennustarvikkeiden ja jo pystytettyjen rakennusten perusteella voi päätellä, että täällä on maallista majaansa pitänyt perinteinen tee-se-itse-mies. Jos jonkinlaista viritelmää ja tarviketta löytyy lähes jokaiseen tarpeeseen.


Lukuisien piharakennusten yhteenlasketut neliöt ovat varmasti yli sadan neliön.


Eläinkunnan edustajiakin on täällä asustellut, monenlaista aitausta ja koppia löytyy. Luultavasti ainakin lampaita ja kanoja on käyskennellyt tämän satumetsän suojissa.


Kätevää. Pulkalla saa vaivattomasti tyhjennettyä eilisen hylsyt ja haettua samalla täydennystä.


Otos teoksesta Luovuuden hinta.


Koskenkorva on ollut ilmeinen mielijuoma, sillä mihin tahansa täälllä puolenhehtaarin metsässä astuukin, törmää aina näihin tuttuihin latomaisemiin.


Vierasmökitkään eivät enää ole parhaassa vedossa. Tästä kortteerista tuli heti mieleen viimekesäinen keikkamatka, jolloin asuimme suurin piirtein tällaisessa yhtä siistissä ja vähähomeisessa 2 x 3 metrisessä parakissa neljän soittajatoverin ja äänimiehen kanssa. Sopimukseen kuului esiintymisliksan lisäksi täysi ylläpito eli majoitus, ruokailu ja juomat, joista jälkimmäiset käytännössä olivat: yksi toissapäiväinen sämpylä per mies, lava kaljaa ja valmiiksi korkattu litran pullo venäläistä 80-prosenttista vodkaa.
 

Tämä kuva on majoitustilan ainoasta seinäkoristeesta. Myrkytystapaukset ovat olleet ilmeisen yleisiä sillä heti ambulanssin ja poliisin jälkeen on listattu kaksikin eri myrkytystietokeskuksen numeroa. Myös edesmennyt laulajalegendaVeikko Lavi poikkeaa hieman listan muista tahoista. Mutta jatketaanpa taas autiotalojen parissa ettemme enempää eksyisi aiheesta.


Katsotaan, miltä sisällä näyttää?


Asukkaan poistumisen jälkeen on kaikki jäänyt niille sijoilleen aina alakoululaisten ratkaisevaan ja tarkoin organisoituun attackiin asti.


Lyhyen päivän laskeva aurinko luo kaipuisan valon tähän hiljentyneeseen tupaan.


keskiviikko 29. lokakuuta 2014


On tullut oudoksi tavaksi integroitua aina takapihojen kautta näiden syystä tai toisesta autioksi jääneiden talojen maagiseen ilmapiiriin, vaikka tietä pitkin pääsisi siistimmin, mukavammin ja erityisesti vähemmän epäilyttävästi. Tämän kertainen talo on vanha tuttu ja vierailu täällä ties kuinka mones. Silti visiitti on aina jäänyt kesken, vaikkei sitä koskaan kukaan ulkopuolinen ole tullut keskeyttämään. Syy on toinen: kammottava  haju, joka leijailee vierasta vastaan ennen kuin taloa on saatu edes kunnolla näköpiirin.


En tiedä kuinka tuoksua voisi kuvailla, mutta jonkinlainen mätänevän ruumiin ja  seisovan viemärin suloisesti yhteen sointuva pohjavire siinä on, höystettynä vielä kolmannella, jollakin tunnistamattomalla kammottavalla löyhkällä. Tätä kirjoitettaessakin jo pelkkä muistikuva hajusta nostaa palan kurkkuun ja yökkäysrefleksi hissittelee mahahappoja ruokatorvea pitkin näköalatasanteelle.
Ensikäynnillä epäilin, että taloon on kätketty ruumis, mutta muilla käynneillä löyhkä esiintyi yhtä voimakkaana kuin neitsytmatkalla, joten taloon ja tontille olisi täytynyt rahdata ruumita jatkuvalla syötöllä ympäristöä terrorisoivan lemun säilyttämiseksi.


Talon uudehkosta ilmeestä huolimatta ovat molemmat rakennukset peräisin arviolta 50-60 -luvulta, mutta mistään rintamamiestalosta tai pientilasta ei ole kysymys, vaan pikemminkin virkamiehen tai muun ylempisäätyisen kansalaisen asumuksesta .


Ensimmäistä kertaa täällä käydessäni olivat vaunut kyljellään. Niiden mystinen ylösnousemus onkin lähes ainoa merkki ihmisen käynnistä tällä tontilla vuosiin, vaikka kulkijoita onkin oletettavasti riittänyt. Kumma kyllä, mitään ei ole rikottu.


Sauna tarjoilee sitä itseänsä erinäisellä rojulla ja roskalla höystettynä.


Suurempi dilemma onkin kahvin kanssa. Kallen kahvi - asiantuntijan kahvi. Kuulostaa kyllä houkuttelevalta, vaikka en itseäni asiantuntijaksi monessakaan asiassa lähtisi tituleeraamaan.


Aromi rengas sen sijaan kuulostaa huomattavasti harmonisemmalta vaihtoehdolta. Valitettavasti kumpaakaan laatua ei taideta enää tarjoilla, ainakaan tässä taloudessa.


Suurempaa päänvaivaa jäi aiheuttamaan kuitenkin tämä seinään nojaileva kyltin osa, josta ei selvinnyt,  mikä Helsingin ha tai oli kyseessä. Vastauksia otetaan vastaan, vaikka oikein arvannneiden kesken ei palkintoja tälläkään kertaa arvota.


Itse talo on remontoitu kauttaaltaan 90-luvulla. Ulkovuori ja sisäpinnat lattiasta kattoon ovat saanet uuden ilmeen, josta kuitenkaan ei kauaa ole ehditty nauttia. Kokoon saamani tiedonrippeet kertovat, että talossa oli jonkinlaista elämää vielä vuosituhannnen vaihteen tienoilla. Myös jäämistö kertoo, että lehtiä olisi vielä milleniumin jälkeenkin täällä tavailtu.


Kaikki uusittu väliovista keittiökaappeihin. Niinkuin joskus tämän remontin aikoihin mainostettiin: Hommat hoituu, montusta parkettiin. Vaikka en millään saa päähäni, minkä yhtiön mainos tämä aivoihini jumittunut lausahdus on. Toinen saman ajan mainos muistuukin paremmin: Kuraluuri, soita. Markan budjetilla tehty kahden sekunnin mainosvideo, jossa työmaita nähnyt rakennuskonkari tuon lausahtaa on syöpynyt pehmenneiden aivojeni lisäksi myös verkkokalvoilleni.


Joskus nuorena ja notkeana ensi kertaa tänne yön pimeydessä eksyessäni tuli käytyä myös sisällä lukitsematta jääneestä ikkunasta. Mieleen jäi jo tuolloin huomiota herättävä, lähes pahoinvointia aiheuttava voimakas tuoksu. Silloinkin muistan ihmetelleeni talon autiutta suhteessa sen viimeisteltyihin ja uudenkarheisiin pintoihin nähden.


Nyt kun aloin oikein muistelemaan niin, ylhäällä oli remontti vielä kesken ja kaikki tykötarpeet levällään. Merkkinä asumattomuudesta tai vähintäänkin huolimattomasta talonpidosta pisti silmään hormien sulkupelleistä huoneeseen valuneet nokiset vesivanat.


Tässä harvoja sisäkuvia, joka on sekin eri vierailukerralla otettu. Ilmeisesti tyhjillään olonkin aikana on yritetty paikkoja pitää lämpimänä. Olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin mikä on syy talon autioitumisen takana. Mutta ehkä se on meille ikuinen arvoitus, kuin viiksekkään naisen karvoitus.


Tilaa on ihan mukavasti isommallekin poppoolle. Koko talon alunenkin on kellaria, pinta-alaltaan arviolta sata neliötä, jonka lisäksi puolitoista kerrosta lämmintä tilaa.


Kellarin syöverit kuiskailevat houkuttelevasti luokseen, vaikka kammottava haju ei jätä rauhaan hetkeksikään.


 Alhaalta löytyy kamina eli kellarikin on ainakin osittain ollut lämmintä tilaa.


Rojua on niin maan perusteellisesti. Hajuhaitta vain ei valitettavasti anna aikaa yksityiskohtaisempaan tutustumiseen tähänkään menneeseen maailmaan. Löyhkä on pistänyt pään ja keuhkot jo kurimuksen partaalle.


Yäääärgh. On pakko vetäytyä takaisin varjoihin ja maan synkän syövereihin. Mutta vielä kotisohvallakkaan manalasta kumpuava haju ei anna rauhaa. Olen tutkinut lemun arvoitusta jo vuosien ajan ja sulkenut pois useita eri mahdollisuuksia. Tässä pikaisesti laatimani listaus mahdollisista hajun aiheuttajista:

5. Ehkä talon lähistöllä sijaitseville pelloille lingotaan teurasjätteitä ja muita tuoksahtavia tuliaisia? Ei, lantaa niille levitetään keväisin, mutta muita tuoksuja ei näiltä tantereilta juurikaan kumpua.

4. On myös mahdolllista että jonkin matkan päässä kulkeva pikatie on syypää katkuun. Mutta ei, voin 100% varmuudella sanoa ettei tämä aisteja vääristävä löyhkä leiju sieltä, vaikka muita ympäristöhaittoja siitä runsain mitoin aiheutuukin.

3. Entäs sitten valtatien toisella puolella sijaitseva laaja maanvarastointi- / lajittelupiste? Kenties se on mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja. Vaan ei, ei sieltäkään nouse muuta kuin erilaisia pölyjä ja dieselmottorin puskemaa mustaa pakokaasua aina sillon tällöin.

2. Yksi varteenotettava vaihtoehto on, että lähiseudulla asusteleva sarjamurhaaja pitää taloa tukikohtanaan ja toimittaa silpomansa uhrit sen kolkkoon kellariin yön pimeydessä aina täydenkuun aikaan.

Jaetulla ensimmäisellä sijalla sen sijaan on tontin lähestulkoon kokonaan ympäröivä puolustusvoimien laaja harjoitus-, varastointi- ja koealue kuin myös talon välittömästä läheisyydestä kulkeva runkoviemärilinjasto johon tämä kyseinen kiineteistökin on liitetty. Eli lemun ja löyhkän voisi selittää esimerkiksi osittain purettu tai vaurioitunut viemäröintiliitos, josta haju voisi kummuta näissä otollisissa olosuhteissa.
Tai sitten tähän huomiota herättämättömään taloon on kätketty puolustusvoimien salaista materiaalia, jota suojellaan voimakkaan pahanhajuisella ja lievää pahoinvointia aiheuttavalla kaasullla. Ainakin jenkeissä ja itänaapurissa kyseinen artikkeli on ollut käytössä useissa kohteissa hyvällä menestyksellä. Arvailujen varaan jää, kumpi näistä viimeksi mainituista vaihtoehdoista on mystisen tuoksun takana vai onko kumpikaan?

lauantai 6. syyskuuta 2014


Missä mennään Jouko ja Kosti? Vaikka tahti näiden tarinoiden ilmestymisessä on hieman hiipunut, Frans J. Palmua lainatakseni: Ei olla lopussa vielä. Vaan pikemminkin alussa. Lähes kaksikymmentä vuotta autiotalojen hylättyjä loukkoja kolunneena, joista tosin vasta viimeiset pari kolme vuotta kameran kanssa, on muistille ja filmille tarttunut paljon kuvia. Valitettavasti ihmismuistista kuvia on vaikea tulostaa muuta kuin kirjallisen kuvaelman, musiikin tai piirroksen muodossa. Näistäkin tosin kahta edellämainittua mahdollisuutta tullaan tulevissa yhteyksissä käyttämään.


On siis tullut aika tuottaa kuvat konkreettisiksi digiajan rumasta mustasta nielusta, joka ei jälkipolville jätä kuin toinen toistaan inhallisempia viiruksia ja mustia aukkoja tuhoutuneiden tiedostojen maailmoista. Toisin sanoen kauneimmat ja unohtumattomimmat tunnelmat noista autiotaloissa vietetyistä hetkistä julkistetaan yleisölle näyttelyn muodossa. Tiedän ettei tämä ole mikään uusi oivallus eikä ensikertainen yleisön eteen tuotu kokonaisuus tähän taiteenlajiin erikoistuneista kuvista. Projektin tärkeimpia ajatuksia on heijastaa tunnelmat kuvista ihmisten sisimpään ja herättää kysymyksiä ihmiskunnan ja maailman olemassaolosta sekä sen perusteista ja edellytyksistä. Kuvia palvelemaan ja niiden sumuisia tunnelmia syventämään olen tehnyt tai ainakin modifioinut jokaiseen kuvaan erikseen kulloisenkin otoksen vaatiman kehyksen mallia ja värimaailmaa myöden, eikä urakka suinkaan ole vielä ohi.


Heh, tarkkasilmäiset siellä jo hieroskelevat epäillen leuanalusiaan. Myönnetään siis heti, että tämä kuva on niitä harvoja joihin löytyi sopiva valmiskehys täydellisesti alkuperäiseen visioon istuen, koska  aina ei pidä tehdä vaikeimman kautta, vaikka usein se onkin ainoa todellinen vaihtoehto. Tosiasia kuitenkin on myös se että romahtaneen ladon vuodenkiertojen kuluttamasta seinälaudasta saa paljon antavamman kehyksen johonkin kuvaan, kun taas toisen näkymän piirteitä korostaa kliinisempi reunustus.


Kuvien ja kehysten yhteensaattaminen on monesti hyvin kokeellista. Vaikka kuvaa katsoesssaan saisi selvän näyn millaisiin raameihin se tulee pukea, saattaa lopputulos olla kuitenkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.


Puisista raakakehyksistä saa tehtyä vaivattomasti kuvaan sopivan. Esimerkiksi tämä kehys on maalattu karkealla pensselillä ensin puolikiiltävällä ruskealla ja sitten ruiskulla ohuesti himmeällä mustalla, jonka jälkeen se on hiottu hienoajakoisella santapaperilla kevyesti 45-asteen kulmassa kehykseen nähden ja vastakkaisista suunnista niin että hiomakohta muistuttaa x-kirjainta.
Eri konsteja löytyy lukematon määrä ja vain mielikuvituksen puute on rajana sille, miten voit kuvasi kehystää ja kehykset modifioida. Itse en ole mikään varsinainen askartelija, enkä ole koskaan ennen ensimmäistäkään kuvaa kehystänyt, joten aika harjoitteluahan tämä on. Parit perusvinkit olisi ollut hyvä kuulla ennen kuin länttäsi sormenjälkensä lasin ja kuvan reunoihin. Mutta niinhän se on, että tekeminen on ainoa tie onnistumiseen, niin kuin myös epäonnistumiseen.


Kokoelman on suunniteltu valmistuvan kevättalven korvilla, jonka jälkeen se asetetaan näytteille ja ihmisten ihmeteltäväksi. Lähempänä lisää informaatiota ja tarkempia aikatauluja.
Vaikka tämän sivuston julkaisutahtia nyt ajankäytöllisistä syistä ajetaankin alemmas, voi halutessaan käydä tutustumassa yhtä kotikutoisiin, mutta hieman kevyempiin kirjoituksiin osoitteessa retroeinari.blogspot.com

torstai 7. elokuuta 2014


Harvalle autiotilalle vie asfaltoitu tie pihaan asti. No itse asiassa ei tännekkään ihan pihaan asti, vaan tie menee muutaman metrin päästä pirtin seinästä talon ohitse. Tosin tämä kyseinen pikiväylä on oikaistu jo ammoin ja uusi mutkattomampi väylä kulkee kivennheiton päästä tästä heinittyneestä, maatuvasta muinaismuistosta.


 Paska huussi, nykyään, mutta varmasti ollut hyväkin aikanaan.


Aitta alkaa vedellä viimeisiään. Joku innokas on heitellyt irtonaisia peltejäkin katolle joskus kauan kauan sitten pelastuksen toivossa. Mutta kun on mennyt niin on mennyt.


Herra Heinämäen saunan ovea emme saaneet auki hörskän painumisesta johtuvista rakennemuutoksista johtuen. Toisin sanoen ulko-oven alareuna oli porraskiveä alempana.


 Ketunko kolo vai mikä kumma? Ja miksi kummassa hirsirunkoinen kaunis rakennus on aikoinaan työllä ja vaivalla rapattu? Taitaa olla syynä se synneistä johdattelevin: muodin perkeles.


Heinämäen päärakennus on kuin 30-luvun kansallisromantiikkaa ihannoivasta kauneinta Karjalaa kuvakirjasta, hieman ränsistyneenä tosin. Tyylisuunta edustaa klassista autiotaloismia harmaantuneine hirsineen ja sammoloituneine kattoineen.




 Kukas siellä kurkki, taisi olla urkki. Kyseisen lehden jäljellä olevat numerot keikkuvat kohtalaisen kovissa hinnoissa.


 What's up? Lähinnä lahoa ja romahtaneita rakenteita. Enää montaa talvea ei tämä  katto näe.



Niskavuoren viimeiset näkymät.


 Korkkimuoti on ajanut näistä näppäristä vetokorkeista ohi. Outoa.


 Glass of jazz and blues. Rappio ei ole tappio, aina.


Kärpäsenä katossa.


...ja kärpäsenä talossa.


 Uutiskynnyksen ylitys.


...ja uutiskynnyksen alitus. Housuistakin polvet kuluneet puhki autiotalojen lattioilla konttaillessa.


 Ahti vainaakin oli joskus otsikoissa moneen otteeseen. Yksi Kekkosen ajan kovista politiikoista, joka sittemmin katkeroitui ja alkoholisoitui. Ahti jäi kuitenkin elämään legendana niin poliittisten saavutustensa ja epäonnistumiensa ansioista kuin myös ensimmmäisenä tankero-englannin taitajana. Tuu tii ty töötituu, niinkuin jälkeenpäin on leukailtu Karjalaisen tilattua teetä hotellihuoneeseensa kosteissa ja pitkäksi venyneissä neuvotteluissa.


Parempi seitissä kuin ahvenessa.


Sohvan käsinojissa on ajatonta muotoilua. Mahtaako kyseinen yksilö olla pohjanmaan perukoilta Viitalan Pentin navetasta lähtöisin?


Perus autiotalossa löytyy jos jonkinlaista jätteeksi jäänyttä silppua. Kaikki mitä ei uudessa osoitteessa tarvita oli ennen tapana jättää niille sijoilleen. Vaikka nykyään asunto jäisikin viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen autioksi, on siellä harvoin paljoakaan tavaraa. Nykymaailmallisen käytännön ja übertehokkaasti toimivan jätehuollon myötä on tultu siihen tilanteeseen että poissa silmistä on myös poissa mielestä. Todellisuudessa jätteen tuottaminen ja jätemäärät ovat megalomaanisesti suurempia kuin koskaan, vaikka ongelma ei katukuvassa ja jokapäiväisessä elämässä näykään.


Vaikka turhan ja tarpeettoman tavaran haaliminen lisäääntyy hetki hetkeltä, on eurooppalaisten kollektiivisesta muistista jo pyyhkiytynyt pois todellinen köyhyys ja epävarmuus, koska todellista nälänhätää ei ole ollut moneen sukupolveen. Vallitseva tietotekniikkaan nojaava kulttuuri on herkkääkin herkempi luonnonkatastrofeille ja siitä mahdollisesti johtuvalle oikealle elintarvikepulalle. Voidaan myös  kuvitella että öljypohjaiset polttoaineet yksinkertaisesti loppuisivat tai sähköenergiaverkko katoaisi turvaamasta ja helpottamasta ihmisten arkipäivää. Maailman ääristä tai edes lahden toiselta puolelta kuljetettu ruoka, lääkkeistä ja muista tarpeista puhumattakaan, olisi ulottumattomissamme. Ei edes kansakunnan hengissä pitävä maanvijely onnistuisi täällä kotisuomessa kaikesta tiedosta ja taidosta huolimatta, jos koneisto pettää alta.


Maanviljelyskulttuuri tai ainakin sen käytännöntoimet ovat karanneet tavallisen tallaajan tietämyksen ulkopuolelle. Tietokonemaailmassa osataan tehdä temput jos toisetkin, mutta todellisessa elämässä ja todellisen luonnon edessä ollaan jo aika kaukana kotoa. Vielä vuosisata sitten suurin osa väestöstä olisi pärjännyt kohtalaisesti, jos heidät olisi nakattu keskelle sysimetsää ilman sen kummempia varusteita tai suojaa. Vastaava tilanne valmisruokasukupolvelle olisi hengenvaarallinen. Ehkä joku harrastelijakalastelija saisi pyydettyä itselleen saalista henkensä pitimisiksi, mutta suvun tai perheen elättäminen kävisi varmasti mahdottomaksi. Toki huippuunsa sliipatun hygienian ja siitä johtuvan vastustuskyvyn puutteen vuoksi kuolisi kansaa korpeen kuin keskitysleirillä.
Surullista mutta oikeudenmukaista, sillä jokaiselle yksilölle on annettu onnea ja surua samalla mitalla huolimatta siitä, millä vuosisadalla, minkälaiseen tilanteeseen tai milllaiseen sukuun on sattunut syntymään. Kenen elämä on pidempi ja kenen lyhempi, punnus on silti kaikilla suurinpiirtein samanpainoinen. Niin nuorena nukkuneen kuin vuosikymmeniä vanhuutensa vankina kituneen ihmisen kohdalla käyvät onnenlahjat loppuviimein tasan. Toki poikkeukset vahvistavat säännön tälläkin saralla.


Köyhyydestä ja rikkaudesta vielä sen verran, että tunnen paljon ihmisiä, jotka jäävät tuloissaan Suomen mittapuulla köyhyysrajan alapuolella, mutta viettävät suht onnellista ja sosiaalisesti rikasta elämää. Mutta kovin montaa onnellista ja stressitöntä hyvätuloista en tunne. Heh, eikä tämä johdu ainoastaan huonosta seurasta ja epämääräisestä ystäväpiiristä, niinkuin siellä heti epäillään. Vapaana taitelijana omat tuloni keikkuvat tuon mystisen rajan molemminpuolin, mutta millonkaan aiemmin en voi rehellisesti sanoa nauttineeni elämästä yhtä paljon, ainakaan sitten lapsuuden. Nopea yhteenveto siis onkin, ettei varakkuus ja taloudellinen varmuus tuo automaattisesti onnea ja autuutta. Perustoimeentulo täytyy toki olla kunnossa, että saa suojaa päänsä päälle sekä vettä, lämpöä ja ruokaa. Kaikki muu onkin jo ylellisyyttä.


Viimeisen viidentoista vuoden aikana yhteiskunnan sisäisen maailman jakautuminen on ollut historiallisen nopeaa. Kärjistetysti sanoen ollaan palaamassa takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskunnalliseen tuloihin ja asemaan perustuvaan jakoon, jossa keskiluokka on jo huomattavasti puoltaväliä ylempänä ja heikommin toimeentulevat alempana jossakin nilkkojen korkeudella. Muuutaman vuosikymmenen kestänyt lintukotomainen hyvinvointikokeilu on tullut tiensä päähän. Surullista, varsinkin kun tietää, että se johtuu ainoastaan ahneudesta ja itsekeskeisyydestä, niinkuin käytännössä suurin osa ihmiskunnan ongelmista.