lauantai 6. syyskuuta 2014


Missä mennään Jouko ja Kosti? Vaikka tahti näiden tarinoiden ilmestymisessä on hieman hiipunut, Frans J. Palmua lainatakseni: Ei olla lopussa vielä. Vaan pikemminkin alussa. Lähes kaksikymmentä vuotta autiotalojen hylättyjä loukkoja kolunneena, joista tosin vasta viimeiset pari kolme vuotta kameran kanssa, on muistille ja filmille tarttunut paljon kuvia. Valitettavasti ihmismuistista kuvia on vaikea tulostaa muuta kuin kirjallisen kuvaelman, musiikin tai piirroksen muodossa. Näistäkin tosin kahta edellämainittua mahdollisuutta tullaan tulevissa yhteyksissä käyttämään.


On siis tullut aika tuottaa kuvat konkreettisiksi digiajan rumasta mustasta nielusta, joka ei jälkipolville jätä kuin toinen toistaan inhallisempia viiruksia ja mustia aukkoja tuhoutuneiden tiedostojen maailmoista. Toisin sanoen kauneimmat ja unohtumattomimmat tunnelmat noista autiotaloissa vietetyistä hetkistä julkistetaan yleisölle näyttelyn muodossa. Tiedän ettei tämä ole mikään uusi oivallus eikä ensikertainen yleisön eteen tuotu kokonaisuus tähän taiteenlajiin erikoistuneista kuvista. Projektin tärkeimpia ajatuksia on heijastaa tunnelmat kuvista ihmisten sisimpään ja herättää kysymyksiä ihmiskunnan ja maailman olemassaolosta sekä sen perusteista ja edellytyksistä. Kuvia palvelemaan ja niiden sumuisia tunnelmia syventämään olen tehnyt tai ainakin modifioinut jokaiseen kuvaan erikseen kulloisenkin otoksen vaatiman kehyksen mallia ja värimaailmaa myöden, eikä urakka suinkaan ole vielä ohi.


Heh, tarkkasilmäiset siellä jo hieroskelevat epäillen leuanalusiaan. Myönnetään siis heti, että tämä kuva on niitä harvoja joihin löytyi sopiva valmiskehys täydellisesti alkuperäiseen visioon istuen, koska  aina ei pidä tehdä vaikeimman kautta, vaikka usein se onkin ainoa todellinen vaihtoehto. Tosiasia kuitenkin on myös se että romahtaneen ladon vuodenkiertojen kuluttamasta seinälaudasta saa paljon antavamman kehyksen johonkin kuvaan, kun taas toisen näkymän piirteitä korostaa kliinisempi reunustus.


Kuvien ja kehysten yhteensaattaminen on monesti hyvin kokeellista. Vaikka kuvaa katsoesssaan saisi selvän näyn millaisiin raameihin se tulee pukea, saattaa lopputulos olla kuitenkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.


Puisista raakakehyksistä saa tehtyä vaivattomasti kuvaan sopivan. Esimerkiksi tämä kehys on maalattu karkealla pensselillä ensin puolikiiltävällä ruskealla ja sitten ruiskulla ohuesti himmeällä mustalla, jonka jälkeen se on hiottu hienoajakoisella santapaperilla kevyesti 45-asteen kulmassa kehykseen nähden ja vastakkaisista suunnista niin että hiomakohta muistuttaa x-kirjainta.
Eri konsteja löytyy lukematon määrä ja vain mielikuvituksen puute on rajana sille, miten voit kuvasi kehystää ja kehykset modifioida. Itse en ole mikään varsinainen askartelija, enkä ole koskaan ennen ensimmäistäkään kuvaa kehystänyt, joten aika harjoitteluahan tämä on. Parit perusvinkit olisi ollut hyvä kuulla ennen kuin länttäsi sormenjälkensä lasin ja kuvan reunoihin. Mutta niinhän se on, että tekeminen on ainoa tie onnistumiseen, niin kuin myös epäonnistumiseen.


Kokoelman on suunniteltu valmistuvan kevättalven korvilla, jonka jälkeen se asetetaan näytteille ja ihmisten ihmeteltäväksi. Lähempänä lisää informaatiota ja tarkempia aikatauluja.
Vaikka tämän sivuston julkaisutahtia nyt ajankäytöllisistä syistä ajetaankin alemmas, voi halutessaan käydä tutustumassa yhtä kotikutoisiin, mutta hieman kevyempiin kirjoituksiin osoitteessa retroeinari.blogspot.com