Oli tie millainen tahansa niin matkustavaisen täytyy jossain vaiheessa matkaa poiketa tieltä sivuun täyttämään tankkia  ja nauttiman kenties kupillinen virkistävää kahvia. Itse ketjuliikkeiden alistavaa iestä välttelevänä pyrin aina asioimaan pienyrittäjien ja ketjuihin kuulumattomien yrittäjien pakeillla, vaikka harvassa alkavat olla suuryhtiöiden tahtoon alistumattomat kaupat ja kioskit, mutta vielä niitäkin onneksi löytyy.

Tosin tämän täydenpalvelun kyläkaupan palvelukset tai tarjonta eivät riittäneet kyläläisillle eivätkä ohikulkijoille kun ihminen mukavuuden haluissaan haki halvempaa, helpompaa ja suurempaa.

Tien toisella puolella tyhjyyteen tuijottelee pitkään suljettuna ollut huoltoasema-kahvila. Tälläkin tontilla lie käynyt aikoinaan kova kuhina ja matkaansa taittavat autoilijat ovat jonotelleet tankkauspisteelle päästäkseen sitten istahtamaan kahvilan puolelle tarjoilujen ääreen. 

Poissa on Sulo Vilénit sekä Kaurismäen veljesten maailmoista tutut baarit ja kyläkuppilat. Itse sain onnekseni työskennellä ikumuistoisen kesän bensapoikana aidolla palveluasemalla, jossa huollettiin autot ja virkistettiin ihmiset henkilökohtaisella palvelulla ja läsnäololla. Sellaisilla pienillä huoltoasemilla oli oma henkensä ja persoonallistuutensa, toisin kuin tienvarret rahanvoimalla vallanneilla hahmottomilla ja itseääntoistavilla abc-asemilla jotka ovat kuin toistensa klooneja. Viimeiset perinteiset bensiskahvilat katosivatkin lopullisesti kymmenisen vuotta sitten ihmisten suunnattessa autojensa keulat näille kylmille ja kolkoille ketjuasemille jotka mustuttavat enemmän ostoskeskusta kuin kuin tienvarsikahvilaa. Kuka muistaa milloin viimeksi mittarille kurvatessa on huoltoaseman henkillökunta kipaissut paikalle täyttämään tankin ja juttelemaan mukavia? Taitaa siitä tovi olla.

Ovi on lukossa ja hämähäkit heittäneet verkkkonsa monta kertaa tartuttuun kahvaan.

Paikka vaikuttaa sangen viehättävältä kahdeksankymmentälukuisine tunnelmineen mutta valitettavasti vuodet ovat jo kirjoneet sanattoman tuomionsa  tälle tasakattoiselle rakennukselle.

Myös Union huoltoasemasta löytyy erityisen lämpimiä lapsuusmuistoja kun kävimme pikkupoikina ostamassa sieltä erityisen hyviä irtokarkkeja joissa oli aivan omanlaisensa maku- ja hajuvivahteet. Tuo erikoisominasuus karkkeihin tuli siitä että bensa-aseman muutaman neliön konttorissa jossa niitä myytiin, leijui ilmassa erilaisten voiteluaineiden ja liuottimien huumaava tuoksu. Lisäksi ilma oli aina sinisenä tupakanasavusta kun henkilökunta ja asiakkaat siellä istuivat tupruttelemassa ja juoruilemassa kylän kuulumisia. Kyseistä mutkaa jossa sittemmin Neste-ketjuun vaihtanut ja jo toimintansa lopettanut huoltoasema sijaitsi neljännnesvuosisata sitten kutsutaan seudulla yleisesti yhä 'Unskiksi'.

Jatketaan nyt vielä hetki lapsuusmuisoissa kun kerran aloitettiinkin. Sillä mikä sopisikaan paremmin kesäpäivän janojuomaksi kuin pullollinen friscoa. Aivan niinkuin jo alakouluikäsenä kun viikon kohokohta oli päästä lauantai-aamuna vanhasta kirjastoautosta tehtyyn divaribussiin josta mukaan poimittiin pinkka sarjakuvia minkä jälkeen tietysti haettiin kaupasta litran pullo friscoa. Loppupäivä sitten seikkailtiinkin sarjakuvien ihmeelliseessä maailmassa sokerihumalan siivittämänä.

Tie mutkittelee sisään takahuoneen ikkunasta.

Yllätykseksi takaovi olikin unohtunut auki, joka onkin oudompi seikka siihen nähden että rakennus irtaimistoineen on varmasti jonkun valvonnassa sillä paikat ovat ehjät ja järjestyksessä, eikä ovessa näkynyt minkäänlaisia murtojälkiä. Tällaisiin kulisseihin voi helposti kuvitella sen amerikkalaisissa elokuvissa monesti nähdyn preerian jota pölyävä highway halkoo kunnes keskellä ei mitään vastaan tuleekin vanha kulahtanut huoltoasema jota pitää vähintäänkin pelottava ja epämäärinen hahmo. Lukitsemattoman oven aiheuttamista oudoista tuntemuksista johtuen en tällä kertaa astunut sisään rakennukseen. Kenties sen varjoisissa sokkeloissa olisi vaaninut sorkkkarauta kädessä se teurastajanessuun sonnnustaunut sarjamurhaaja. 

Tässä yhteydessä täytyy sanoa vielä se kummallinen seikka että seuraavana päivänä paluumatkalla poikkesin paikalle uudemman kerran henkisesti sisäänmenoon valmistuneena, mutta tällä kertaa ovi oli jälleen lukossa. Sanoisinko että outoa,

Vaikka fyysiset tarpeet jäivät tällä tankkkausasemalla täyttämättä saimme sentään runsainmitoin henkistäravintoa ja -täydennystä tankkkeihimme näistä menneen maailman muistomerkeistä ja ajasta josta ei edes kovin monia vuodenkiertoja vielä ole, mutta jotka tuntuvat silti lähes esihistorialta. Katsastetaan silti vielä bensiininjakelumittarit hieman tarkemmin.

No jo on kone, sano mummo kun hohtimet näki. Itse voisin sanoa samoin tästä persoonallisesta bensiinimittarista. Tämä laitteen sivussa oleva koristus näyttäisi olevan oktaanin valitsin. Hämmentävää.

Hämmentävä lähinnä siksi että eri oktaanisia bensiinivaihtoehtoja on lähemmäs kymmenen.

Myös se että litrahinnatkin on ilmoitettu ainoastaan penneissä tuntuu melko hurjalta. Tämän laitoksen voisi nostaa tällaisenaan taidehistoriallisen museon vitriinikaappiin sillä mielestäni se täyttää monet taiteen määreet ja merkitykset tietenkään sen historiallista arvoa unohtamatta.

Jotenkin tuntuu että tämänkertaisen matkan loppukaneetti kuuluu pelkistettynä näin: Olipa kerran Suomi.

Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.