tiistai 4. lokakuuta 2016


Noin. Jatketaan siitä mihin viimeksi tämän entisen autiotalon pelastusyrityksessä jäimme eli piharakennuksen paranteluun. Tässä avauskuvassa on pukuhuone sellaisena kuin se oli: maalattia ja kovalevyseinät, joiden takana enemmän habaneerosta kuin keskiverto purkutalossa yleensä. Tämä rakennus on pystytetty seitsemisenkymmentä vuotta sitten eli heti sotien jälkeisessä pystysuorassa nousujohdanteessa. Siihen nähden on pienoinen ihme, että tämä armiroaskin takakanteen piirusteltu hökötys on vielä jotenkuten pystyssä. Esimerkiksi runkorakenteissa on toteutettu mitä omituisempia ratkaisuja, eikä kestävyyslaskelmiin ole käytetty edes sitä oppikoulun kaikkein lyhyintä matematiikan kurssia. Näihin seikkoihin palaamme tuonnempana tomuisella matkallamme. Jatkakaamme siis.


Rakennus on toiminut alunperin yhden lehmän navettana ja perimätiedon mukaan on jonkinlaisia joulukinkkuja tämän pärekaton alla myös kasvateltu. Siitä juontaen oli liiterin puolella kauttaaltaan maalattia, jota olin vuoraillut tilapäisesti erinäisillä purku- ynnä muilla joutolaudoilla, niin ettei kaikki sinne sijoitetut tarvikkeet ja härpättimet olisi olleet suoraan kosketuksessa pölyävän maa-aineksen kanssa.


Suurin syy saneeraukselle oli kuitenkin saunan kehnohko lämmöneristys ja vahva aavistus alajuoksuissa ja seinärakenteissa muhivista lahovaurioista. Aivan pieleen tämä veikkaus ei mennytkään.


Sokkelin päällä lepäilevät  puurakenteet lähtivät paikoin irti imuroimalla ja niiden päällä sojottelevat pystyrungot roikkuivat rakenteissa pelkästään tottumuksen voimalla. Syy lahovaurioihin  lienee se, että pihasaunan toimiessa ainoana peseytymispaikkana  vuosikymmenten ajan, lämmitettiin usein pelkkä vesipata ja peseytyminen hoidettiin niin sanotusti kylmässä saunassa. Tällainen käyttötapa sai aikaan sen, että kosteus jäi muhimaan kylmiin rakenteisiin saaden aikaan kohtalaiset ja navakat vauriot.


No sitten vaan seinä veks. Onneksi kyseessä ei ollut kantava rakenne niin kuin operaation alkuvaiheessa, kun padan takainen seinä sai kyytiä, josta ei valitettavasti tullut otettua kuvia dokumentiksi.
Seinät oli vuorattu puruilla ja tyhjillä viinapulloilla, joita esimerkiksi tämän pukuhuoneen ja saunan välisestä seinästä löytyi toistasataa kappaletta ja joista puolessa olivat vielä etiketitkin tallessa. Näistä aarteista on tarkoitus tehdä esillepano vilvoitteluhuoneen puolelle, jahka tulee sopiva hetki sille askareelle.


Koko rakennus on likemmäs 12cm kallellaan, joten sisätilojen väliseinät olivat saman verran vinossa. Uusi seinä tuli suoraan ja samalla tein muutamia pieniä perusparannuksia.


Ei näin. Kuvan oikeassa laidassa näkyvä pystylauta oli 'runkotolppa' johon pohjalaudat oli naulattu kiinni.


Seinän pystyrunkojen virkaa toimittavat laudanpätkät oli raa'asti katkaistu ulkovuorauksen vaakakoolauksen tieltä ja tuettu viereen lyödyllä patikanpätkällä.


Samoin alajuoksut oli katkaistu oviaukkojen kohdalta. Ihme että koko pytinki on ylipäänsä pysynyt näinkin suorassa routivien perustustensa päällä.


Yksi ansio pystyssä pysymiselle lienee se että nauloista ei ilmeisesti ole ollut pulaa. Eikä varsinkaan pitkistä sellaisista. Kaikki mahdollinen oli hutkittu kiinni kuuden tuuman rautanauloilla aivan niinkuin päärakennuksessakin.


Ettei kävisi liian helpoksi hankin pukuhuoneen paneelit käytettynä.  Saituuttani tieysti ja osin myös siksi, etten halunnut ns. uutta pintaa vaan vanhaa ja valmiiksi kulunutta. Punertava leppäpaneeli sointuu paremmin kuin hyvin saunan seiniä koristavien tuppeen sahattujen leppälautojen kanssa.


Ja ettei tosiaan tekisi askareistaan liian keveitä voi taukohommina ja iltapuhteina hakata rautakangella muutamasatakiloista siirtolohkaretta pois talon nurkalta. Kolmannen päivän iltana oli järkäle antaunut alle satakiloisiksi murikoiksi, jotka sai pyöriteltyä pois paikalta.


Halusin myös pukuhuoneen ja saunan paneloinnit pystypäin, joka nykyään onkin hyvin harvinaista, koska tuuletuksen vuoksi joutuu tekemään ylimääräisen pystykoolauksen ja harva jaksaa nähdä sitä vaivaa. Ennen paneloinnit tehtiin lähes poikkeuksetta pystyyn, mikä sopii ainakin omaan silmään paremmin kuin vaakaan asettelu.


Kuten varmaan olette panneet merkille, niin kaikki tehtiin mahdollisimman halvalla eli pääosin purku- ja kierrätystavarasta. Ainoita artikkeleita mitä jouduin ostamaan olikin saunan lattian tekoon tarvitut sementtisäkit ja tasoitteet. Pukuhuoneen katoksi sai ryhtyä mökin lattioita suojannut kovalevy, jossa oli jo muistoja matkan varrelta, muun muassa eri sävyisiä maaliroippeita.
Lopulliseen pintaan kattomaalit löytyivät purkinpohjista, joita ihmisten nurkkiin oli jäänyt ja sotkun sävyksi muodostui harmoninen tummabeige.


Tässä projektin ainoita rakennuspiiirustuksia. Jälkeenpäin on mahdotonta sanoa, mitä kuvan piirustelut esittävät tai mihin ne liittyvät. Lopputulos kuitenkin on juuri sellainen kuin pitikin.


Seiniä peittävät tuppeensahatut leppälaudat sain jo vuosia sitten rakkaalta enoltani. Myös kotipaikkani pihasaunassa on samaan henkeen sahatut seinät ja sieltä idea tähänkin valintaan tuli.


Kattoa koristaa alkuperäiset siskonpaneelit, kaikki muu oli valitettavasti ehditty purkaa pois ennen kuin mökkeröinen meidän haltuumme päätyi. Mieluusti olisin irroitellut vanhat tummuneet paneelit ehjinä ja laittanut ne runkojen ja eristeiden uusimisen jälkeen takaisin.


Ovia joutui nostamaan parikymmentä senttiä, että lattioiden alle saatiin riittävät tilat tuuletusta ajatellen.


Löylyttelyjen välissä voi istahtaa puulaatikon päälle katselemaan ikkunasta laskevan auringon kajoa.


Entisen liiterin puolelle tein jonkinlaisen illanistumis- ja vilvoittelutilan.


Sopivia kalusteita ei vielä ole sattunut osumaan kohdalle, joten seinustalla on vain puupenkki ja tanskalainen 60-luvun muovipöytä.
Kaiki listat tein itse ja säästin, sirkkelöimällä purkulaudasta sopivia soiroja, joiden pinnat viimeistelin höyläämällä. Enkä pelkästään sen vuoksi mitä te armastukselliset lukijani siellä jo luulette, vaan sen vuoksi että saisin tähän tasaiseksi siloteltuun maailmaan edes ripauksen lisää sitä, mikä on viime vuosikymmenten aikana kadonnut koneisiin: lainehtivaa ja eläväistä pintaa jossa näkyy tekijän kädenjälki.
No joo, ne Rautian listat miellyttävät varmasti kaikkien teidän silmää enemmän kuin meikäläisen työstämät laudanpätkät, mutta oma silmä on lähinnä ja sitä pitää miellyttäminen.


Sellaista tällä kertaa...


... ja sitten onkin aika jatkaa matkaa uusiin haasteisiin, joista tuonnempana mahdollisesti paljastellaan lisää.

sunnuntai 14. elokuuta 2016







Jälleen kerran nousee ajatuksiin Veikko Lavin vertaus ihmisistä ja muurahaisista. Sillä tämän kertaisessa kohteessa kuvastuu hyvin se, mikä on ihmisten loputtoman ahertamisen ja ahnehtemisen tulos, jos sitä edes tulokseksi sanan varsinaisessa merkityksessä kehtaa sanoa. Satavuotiaan sahan raunioilla voi kuvitella ne miljoonat kiintokuutiot suomalaista havupuuta, jotka näiden kiramojen läpi on vuosikymmenien aikana virrannut. Salmien suiden takaa uittamalla tuodut tukkilautat ja sittemmin läpi loskaisten teiden ajetut hongat ovat päätyneet osaksi tätä aikaa, jota mekin tällä hetkellä kulutamme rintamamiestaloissamme tai putkiremonttia odottavissa elementtikerrostaloissamme. Seinä- tai lattialaudoiksi tai jo ammoin irti revityiksi anturamuottilaudoiksi. Toisin sanoen osa tästä olemassa olevasta kaikkeudesta on perustunut juuri tämän kaltaiseen teollisuuteen.


Kysymys kuuluukin: miksi liike on lakannut?


On täysin ihmismiellellä ymmärrettävää, että maailma muuttuu ja tilanteet elävät kokoajan ja alati kiihtyvällä tahdilla.  Mutta jos olemmassaoloamme ja hyvinvoinnillista asemaamme tarkastelee suhteuttaen sen kulttuurisiin ja historiallisiin tekijöihin, alkaa naama kääntyä väkisinkin nurinperin.


Miten voimme säilyttää ostovoimamme, sana jota inhoan ja käytän tässä yhteydessä hieman toisin kuin on yleensä totuttu se tulkitsemaan, jos kaikki riittämättömästi tuottava toiminta ajetaan alas? Nykyään suhdanteiden heitellessä tuhannesosasekunneissa on jopa pörssimeklarien vaikea pysyä kiinni siinä, missä mennään. Onneksi ihminen on valjastanut ja alistanut tietotekniikan käyttöönsä myös tällä saralla ja niin ollen supermyllyt jauhavat juotoslevyillään vastaukset kimuranteimpiinkin kysymyksiin erilaisten futuurien muodossa. Muun muassa viljan ja riisin hinta muodostuu ennakkoon tietokoneiden antamien varmojen vastausten mukaan, silläkin seurauksella, että muutama satamiljoona ihmistä  kuolee nälkään siinä sivussa. No, tärkeintä toki on, että ylijäämävarojaan sijoittanut länsimaalainen saa vastinetta panokselleen ja kuittaa itselleen kohtuulliset tuotot tekemättömästä työstään.


Tarkoitukseni ei ollut todellakaan lähteä kaivelemaan maailman epäkohtia tämän vaatimattoman teollisuuslaitoksen puitteita pidemmälle, mutta nyt kun kerran eksyin sille tielle niin menköön loppuun asti.


Täälläkin, nykymittapuulla jumalan selän takana, ovat vandaalit käyneet tekemässä tuhojaan. Lähes kaikki ikkunat ja irtain on pirstottu. Mukaan on sattunut sumutemaalipullokin, jolla on myös haettu suuntimia elämän ristiaallokossa. Nää tää on mun ja Yolo freedom antavat vapaahkon käsityksen siitä, mitä tuholaisten sisimmässä on pärskähdellyt. Tai sitten ei. Tosin hetken jo epäilin Seppo Fräntin ja hänen ystävänsä Risto Vahasen käyneen täällä postmoderneine traumoineen purkamssa ahdistustaan, kunnes huomasin ettei se sovi myöhäisstressin ilmenemisen aikajanaan.
Mutta tämä lattiaan suihkaistu kaikkinäkevä silmä luultavasti tietää totuuden. Hyvässä ja pahassa.


Tämän sahakiinteoistön kaikkiin rakennuksiin on haettu purkulupa ja se on myös myönnetty. Kuvasarjan avanneessa otoksessa näkyi jo puoliksi purettu lämpövoimala. Ennen seuraavaa käenlaulua lienee jo suurin osa 10 000 neliöisestä kokanaisuudesta lajiteltu betoniksi ja kierrätysmetalliksi.


Ylenpalttisen raskas tunnelma leijuu tyhissä halleissa tuulenpuuskien puhaltaessa aavemaisia ääniä rikkottujen ikkunoiden ja roikkuvien sälekaihtimien luomassa soittimessa.


Repaleiset muovit riippuvat raskaina ja rispaantuneina kuin aavelaivan purjeet.


Lattarikorikin on kaatunut kaikkensa antaanena, kuin merkiksi siitä ettei sitä koskaan enää tarvita.


Paikoin näyttää siltä kuin sahalla olisi suoritettu joukkomurha. Heikkohermoisella saattaa iskeä akuutti kakkahätä tuulen kolistellessa tyhjiä halleja ja sälekaihtimien ja sirpaleiden viheltäessä pirullisesti pimeydessä. Näihin kolkkoihin käytäviin olisi helppo kuvitella kauhuelokuvan takaa-ajokohtaus.


Vaikka en totisesti ole mikään toimistoihminen, viihdyn niissä silti. Tosin ainoastaan silloin, kun ne ovat olleet jokusen vuoden hylättynä ja jos eivät ole hengenvaarallisen homeen peitossa, kuten tämä yksilö.


Yläkerran taukotuvasta on lorahtanut välipohjaan vähän muutakin kuin termoskahvia.


Se on soronoo, sanoivat syntiset toisilleen. Eli näin se vain valitettavasti menee.


Ehkä purkujätekasasta loistava kaikkinäkevä silmä tietää totuuden. Tai sitten ei.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016


Tosielämän Mad Max -biilit lojuvat tällä maailmanlopun synkkiä sävyjä kuvastavalla asfalttikentällä. 


Tähän ikäloppuun Nissaniin lienee joku aikuisiän kynnyksellä kompuroiva kuoropoika toteuttanut unelmiaan. 


Pinkit penkit ja kaikki. Kyllä tällä on kelvannut kyyditä yläkouluikäisiä tyttölapsia, Cheekin muristessa ja ähistessä konemusiikin päälle.


Tämä uuno taas on saanut hirmuiset liekit kuvastamaan ferrarin serkkupojan räjähtävää voimaa ja äärimmäistä suorituskykyä.


Tömpsis. Fiestan keula on saanut uutta muotoa. Jos Lauri Tähkä olisi auto se näyttäisi kenties juuri tältä.


Per aspera ad astra eli vaikeuksien kautta voittoon. 


Seuralainenkin on tullut kaltoin kohdelluksi.


Joku automaalarin alku oli sutkuttanut tämän Suzukin telalla uuteen väriin.


Viperraita takasi vauhdin tälle Fiestalle. Kattokin lentänyt äänivallin rikkoutuessa.


Rikkomisen riemua. Teini-iässä energialatauksen ohjaaminen osuu harvoin hyödylliseen kohteeseen.


Look at Opel now slogan on muutaman kerran saanut miettimään, oliko kyseisen mainoslauseen keksijä miettinyt, miltä se näyttää pikitien laitaa kihnuttavan vanhan ruosteisen ja savuttavan Kadetin tai Astran takalasissa. 


Swing.


Tällä kokoelmalla tekisi jo pienoisen tilin romukauppiaan kanssa. Kukahan lienee haalinut nämä kotterot tänne hautausmaaksi muuttuneelle parkkipaikalle.


Mondeo ja tuesdeo.


Lagunan silmät pullottavat kuin myrkkystruumapotilaalla.


Apukuski on kärsinyt matkapahoinvoinnista ja antanut ylen hansikaslokeroon.


Käydään nyt katsastamassa parkkista varjostava rakennuskin, kun kulmilla ollaan.


60-70 lukulainen, luulisin.


Kaunis hiljaisuus.


Lattioilla lojuu viisisatasia, ei siis ainakaan rahasta ole ollut kiinni paikan huonohko ylläpito.


Alumiinirunkoisia jaloilla seisovia akustolevyjä. Käteviä vaikkapa studion tilanjakamiseen.


Mitäköhän muuta täältä vielä löytyy? Alku on ainakin lupaavaa, viissatasiakin on löytynyt jo sormenpaksuinen nippu.


Kaasupullo vai ohjus?


Toinen puoli onkin vielä rytöisempi kuin alkupää.


Isot tilat, mutta eivät enää pelastettavissa.


Kuten monet muutkin kantakaupungin alueella olevat hylätyt tilat, on tämäkin saanut toimia narkomaanien ajanviete- ja piikityspaikkana. Patja alle pää pyörälle, kirjaimellisesti.


Graffitien vähyys ihmetyttää. Ovatko harrastajat kadonneet näiltä seuduin vai onko taiteenlaji mennyt pois muodista?


Yllättävän paljon lastenvaatteita, leluja ja värikyniä. Itse luulisin, että nämä on varastoitu tänne siinä vaiheessa kun lusikat on menneet jakoon ja ehkä muutettu pienempään 'väliaikaisasuntoon'.


Kuulemani mukaan täällä ei sujunut kuin Hauholla. Tiloissa on siis toiminut moottoripyöräliike, jonka toimenkuvaan kuului varaosat, ajovarusteet, huollot ja muu moottoripyöräilyyn liittyvä. Eli täydenpalvelun pulju on ollut kyseessä, patsi että palvelu kuulemma oli kaikkea muuta kuin hyvää. Kenen pyörä kolhittiin perushuollossa, kenen kaatui niin että tankkiin tuli lommo, puhelimeen ei vastattu ikinä, eikä myöskään huolloissa sattuneista virheistä ja vahingoista. Vara-osien tilausaikataulut venyivät kuukasilla sovitusta ja loppuviimein kävikin niin, että piti laittaa niin sanotusti lappu luukulle. Eikä siinä mitään, mutta asiakkaiden moottoripyörät jäivät myös suljettujen ovien sisäpuolelle.


Itsekin muistan joskus käväisseeni kyseissä kaupassa, kun ystäväni oli tilannut sieltä vara-osia jotka muistaakseni myös jäivät saapumatta.


Mutta tässä ollaan nyt. Konkurssipesän selvitys kestää monesti niin kauan, että realisoitava omaisuus mudostuu miinusmerkkiseksi, kuten tässä tapauksessa. Irtaimistolla eikä kiinteistöllä ole enää mitään käyttömahdollisuutta. Kaupunki vastaa loppuviimein rakennuksen purkukuluista ja maaperän puhdistamisesta mahdollista uutta käyttötarkoitusta silmällä pitäen. Toisin sanoen veronmaksajien pussista kuitataan tämänkin rotiskon hautajaiset.


Vaikka en ole kovin kiivas luonne, niin joskus tekisi mieli näyttää maailmalle pari ju-jutsu huitaisua niin että asiat alkaisivat turvota oikeudenmukaisempaan suuntaan.


Mutta eipä sitä jaksa näillä voimavaroilla muuta kuin soljua mukana ajan ja materian yltäkylläisessä virrassa kohti kaatopaikkaa. 


Sitä ihmettelen, ettei rahanarvoinen tavara ole kelvannut pitkäkyntisille. Uusia renkaita on useampi torni, vanteilla ja ilman. Ehkä sosiaalietuudet ovat sen verran muhkeat, ettei nykynarkomaanien tarvitse enää rötöstellä muuta kuin harrastumielessä.


Turvakaaretkin tekisivät kauppansa autoharrastajien palstoilla.


Kaiken rikotun lasin keskellä on myös ehjiä. Ikkunatkin on rikottu lähes koko rakennuksesta, mutta vakuutusyhtiö on hoitanut hommansa ja asennuttanut sopimuksenmukaisesti uudet klasit ja akkunat tähän purkukuntoiseen rakennukseen. Ja sitten se mikä tällä tutkimusmatkalla ehkä eniten jäi kaihertamaan: Lukitun teräsoven takana olevassa pannuhoneessa on käynyt perinteisesti. Vesimittari on jäätynyt ja haljennut talven pakkasilla, eikä siinä mitään, sellaista sattuu. Mutta vesiä ei kuitenkaan ole katkaistu kiinteistöltä eli siellä pulppuaa yli sadan kuution päivävauhtia juomakelpoista kultaakin kalliimpaa vettä suoraan viemäriin ja jätevesilatokselle puhdistettavaksi. Piitaamattomuus yhdistettynä ahneuteen on se duo, joka ajaa ihmiskunnan vielä tuhon partaalle. Ja veikkaan, että tässäkin lotrauksessa maksumieheksi joutuu joku muu kuin kiinteistön omistaja.


Joskus tuntuu että ihmiskunta pitäisi viedä psykologisiin tutkimuksiin syvälle salaisten tutkimushuoneiden perukoille. Ehkä silloin saataisiin saisi selville missä meni vikaan.