sunnuntai 29. toukokuuta 2016



Näinä menneinä vuosikymmeninä moni ohikulkija varmaankin ajatteli tämän rakennuksen nähdessään, että mikä kumman mörkö näiden pikiteiden halkomien peltojen keskelle on pykätty.


Keskellä mustana huokuvia lokakuisia peltoja ei juuri synkempää näkyä keksi, kuin tämän mustanpuhuvan laatikonmallisen koruttoman huoltoaseman, keskellä ei mitään, matkan varrella jostain johonkin.


Neljännesvuosisata sitten oli erään ystäväni yrittäjänä toiminut isä sopinut asiakastapaamisen tämän kyseisen bensa-aseman kahvilaan, koska se oli sijainniltaan tasan tarkkaan puolessa välissä hänen ja asiakkaan asuinsijoihin nähden. Kurvatessaan päätieltä sivuun huoltoaseman pihaan, oli hän ajatellut ettei tästä maasta juuri ankeamman näköistä seutua etsimälläkään löydy. Peltojen takana muutaman sadan metrin päässä törötti keskiaikainen kirkko torneineen, pari kolme 60-lukulaista liikerakennusta ja seuraavaa vuosikymmentä edustava elementtikerrostalo, joka ulkomuodollaan ja korkeudellaan alisti ympäristön rakennukset yhdeksi sekaiseksi kokonaisuudeksi.
Hetken maisemaa katseltuaan hän oli tuumaillut itsekseen että tämä olisi viimeinen paikka jonne perheineen muuttaisi. Toisin kuitenkin kävi.


Tästä kaurismäkeläisesta maisemasta on lukemattomia muitakin tarinoita. Yleisesti tunnetuin niistä kuitenkin lienee eräs lauluksikin taipunut kertomus. Muuan Pauli Leskinen niminen mies havahtui aamuyön utuisina tunteina autonistuimen tarjoamasta epäergonimisesta leposijastaan matkalla kotiin Tampereelle. Verkkokalvoille piirtyvä savisten peltojen maalaama maisema horisontissa siintävine kirkkoineen sai hänet kysymään muilta autossa olijoilta: Missä helvetissä me ollaan? Joku kanssamatkustajista oli bongannut ohi vilahtavasta tienviitasta sijainnin ja loppu onkin suomirockin historiaa.


Itselleni tämä kyseinen seutu ja tämä kyseinen bensis on yksi kourallinen sitä ajan hiekkaa joka valuu sormien välistä ikuisuuksien tuuliin. Mitä enemmän kättään puristaa nyrkkiin tuota hiekkaa varjellakseen ja säilyttääkseen, sitä päättäväisemmin se varisee pois kunnes jäljellä on vain tyhjää.
No, palataanpa taas takaisin maanpäälle ja lopetetaan runoilu ja vertauskuvilla maalailu. Muistojen varaston peränurkasta löytyy lapsuuden kesät, kuumana höyrävä asfaltti ja peltoa halkova pitkä suora tie, jota pitkin poljimme ostamaan uimapatjaa Shelliltä, koska sana oli kiirinyt että sieltä sellaisia saisi. Aiemminkin toki olin käynyt siellä isäni kanssa kahvilla ja tankkaamassa, vaikka useimmiten tankkasimmekin Unionilla. Muistan jännityksen kun pyörimme aikamme tavarapaljouden ja monipuolisen tarjonnan ahtauttamassa huoltamon myymälässä, kunnes meiltä tultiin tiedustelemaan minkälaista varaosaa olimme vailla. Kerrottuamme tarpeemme löytyi etsimämme säämiskäpintainen uimapatja, toiselta puolelta punainen ja toiselta sininen, hinta neljäkymmentä markkaa. Muistan vieläkin kuinka kirpaisi käyttää kaikki pulloja keräämällä saadut säästöt tuohon aikansa luxusta edustavaan kellunta- ja hupivälineeseen, sillä rahalla kun olisi saanut jo aika monta litran pulloa Frisco jaffaa ja läjän sarjakuvia Willen Vanhojen divaribussista.


Tässä kyseissä kohdassa seisoin viimeksi aika tarkkaan yksitoista vuotta sitten. Kannoin autonperästä tukusta haettuja limsakoreja takavarastoon. Tuoksui munkkirasvalle ja kahville. Sekä tietysti tupakalle, koska seinän toisella puolella olevassa kahviossa sai luonnollisestikin polttaa.


Nyt tuoksuu vain tyhjyys.


Eikä kauaa sekään.


Pihassa odottelee jo kaivuri kauha pitkällä, että pääsee siirtämään tunnottomalla voimallaan tämän pienen palan historiaa sinne jonnekkin mistä ei ole paluuta. Kahden tai kolmen sukupolven päästä ei kukaan muista tätä ennen niin vilkasta kohtaamispaikkaa ja aikakautensa kuvaa.


Tässä pitkässä ikkunapöydässä tuli itsekin monen monituiset munkkikahvit nautittua katsellen ohi kiitäviä autoja ja tankkaamaan poikenneita matkalaisia. Miettien, että itsekin olisi jonain päivänä siellä jossain, kaukana oikeassa maailmassa, tietämättä sitä, että tämän oikeampaa ja aidompaa tuskin kaupunkien kasvottomasta vilinästä löytyy.

Tässä yhteydessä voisin tasata tilit erään vanhan ystäväni kanssa, joka muka ovelana esiintyi minuna ajellessaan pikkupoikana niin sanotulla monttupyörällä pitkin virkistysaluetta risteileviä ulkoilureittejä. Lähistöllä asunut vapaapäivän vietossa ollut poliisi kävi hänet pysäyttämässä ja antamassa herran nuhdetta, kysyen tietysti kuka puupää mahtaa kypärän sisältä löytyä. Reiluna kaverina tuo alamittainen motocrossjuniori esittäytti minuksi, minkä johdosta vielä reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin olen tuon kyseisen konstaapelin mielestä se raggari joka kaahaili lenkkipoluilla jo kakarana. Vaikka täytyy tunnustaa, että tulihan sellä toki itsekin ajeltua kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä aina moposta autoon, tosin muita kulkijoita varaantamatta ja kenellekään kiinni jäämättä.

Mutta sitten itse asiaan, joka tällä kertaa toimii jonkinlaisena asianhyvittäjänä ja oikeuden antajana. Tästäkin tapahtumasta alkaa olla kohta kaksikymmentä vuotta, joten se lienee rikosteknisesti jo vanhentunut ja tuskin muutenkaan kiinnittää ylityöllistetyn virkakoneiston tutkijoiden mielenkiintoa.
Täällä maalla ei ilta- ja yöaikaan, jos muutenkaan, juuri poliiseja näkynyt, joten nuoriso sai touhuta aika rauhassa oman mielensä mukaan. Normaali kehitys kulkupelien saralla oli suurinpiirtein sellainen, että ala-asteella alkoi mopoilu, sen jälkeen isommat kaksipyöräiset ja mopoiässä tuli ensimmäiset autot, joilla peltorallien välissä piti tietysti käydä keskustassa kaahailemassa ja kumia polttamassa. Eräänä iltana tämä minuna esiintynyt ystäväni oli saanut tuttavaperheen vanhan auton, joka ei ollut enää mennyt katsatuksesta lävitse. Tällä hopeanvärisellä Mazdalla tämä teini-ikäinen kuljettaja ajeli kuin Ayrton Senna hakien äärirajoja lähes fyysikan lakeja rikkoen. Jossain vaiheessa piti lähteä tankkaamaan ja mihinkäs muualle kuin taajaman ainoalle kylmä-asemalle. Vaikka bensa-aseman pihaan johtava risteys on melko leveä, eivät ajolinjat silti aina toteudu, jos vauhti ei ole missään suhteessa niihin ominaisuuksiin, joita painovoiman ja kitkan sanelemat ehdot meille antavat.
Shellin pihaan kaartaessa oli ollut vauhtia likemmäs satakilometriä tunnissa ja kapeaksihan se risteys sellaisella nopeudella alkoi käydä: kuskin puolen kylki  osui ensimmäiseen metalliseen valopylvääseen pihan reunalla. Tästä osumasta auto kiepsahti perä menosuuntaan ja apukuskin puoli rysähti seuraavaan pylvääseen, josta kulkine tai se mitä siitä tässä vaiheessa oli vielä jäljellä, jatkoi matkaansa pyörähtäen taas nokka menosuuntaan ja suoraan päin rautakaappia, jossa säilytettiin kaasupulloja. Auto luonnollisesti oli juuri sen näköinen, kuin se on törmättyään kolme kertaa päin itseään kovempaa estettä. Kuljettajalle ja apukuskin paikalla istuneelle toverille ei kuitenkaan tälläkään kertaa sattunut mitään viisaiden päiden yhteenlyömistä vakavempaa.
No, paikalle kurvasi tietysti muutkin nuoret kuultuaan renkaiden ulvomisen jälkeen vain rytinää. Auto höyrysi ja savusi, mutta lähti kuin ihmeen kaupalla vielä käyntiin ja liikkelle ajo-ominaisuuksien jarrujen yms. olleen tosin totaalisesti kadonneita. Hitaasti ja epävarmasti se kuitenkin jaksoi jurnuttaa valtatien toiselle puolella olevan autiotalon pihanperälle pusikkoon piiloon. Onnettomuuspaikalle jäi tieysti kohtalainen kattaus autosta irronneita osia ja hajonneista ikkunoista ropisutta lasia, jonka lisäksi varsinkin ensimmäisen tällin saanut valopylväs oli vinossa kuin Pisan torni. Yöllisen lakaisun ja siivouksen jälkeen maisema kuitenkin oli taas auttavasti sinne päin kuin ennen hurjastelun dramaattista päätöstä. Kaahailuun sortuneella ystävälläni alkoi omatunto kuitenkin kolkuttaa aamuyön pimeinä hiljaisina tunteina ja niinpä hän päätti mennä aamulla tunnustamaan huoltamoyrittäjälle mitä yöllä oli sattunut ja sopimaan mahdollisista hyvityksistä aiheutettuihin vahinkoihin.

Aamulla ystäväni asteli sitten jalkapelillä Shellille, sydän jyskyttäen ja hikikarpalot otsalla, eilisten kaljottelujen puskiessa ulos ihohuokosista. Huoltamolla oli asiakkaita, joten sankarimme asteli kahvion puolelle ja jotain tehdäkseen osti pullon jaffaa ja istuutui ikkunpöytään odottamaan synnintunnustustaan. Siinä istuskellessa meni kuitenkin sisu kaulaan. Istuttuaan useamman tunnin ja useamman Jaffan ajan itseään kasaten, jäi yölliset rötökset kuitenkin tunnustamatta, kun uskallus ei antanut myöten. Reiluna ja mukavana  tunnettu yrittäjäpariskunta olisi varmasti ymmärtänyt sattuneen, eikä siitä olisi noussut sen kummempaa haloota. Nyt huoltoaseman pitäjille jäi yöllisten tapahtumien lisäksi ihmeteltäväksi kalpeana ja huonovointisena istuvan nuoren miehen pohjaton jaffanhimo hänen istuessaa aamusta aina iltapäivään asti huoltamon kahvilassa.
Sen pituinen se ja tämä tarina on tosi.

No joo, onhan näitä juttuja kertynyt matka varrella lukematon määrä. Lähipiiristä löytyy jos jonkinlaista viheltäjää, joille on sattunut yhtä ja toista. Moni keksitty tarina jäisi toiseksi näiden tositapahtumien rinnalla, jos niitä laittaisi peräjälkeen samoihin kansiin. Täytyisi joskus raapustella paperille näitä kommelluksia ennen kuin ne lopullisesti painuvat unholaan. Vaikka tiedä sitten, eipä ne taitaisi ulkopuolisille antaa samaa nostalagian tunnetta kuin itselle ja muille mukana olleille.


Jatketaan matkaa.


Bensiksen puoli eli vara-osa- ja tarvikekauppa. Ajalta jolloin huoltoasemalta sai muutakin kuin elintarvikkeita. Aina löytyi apu tienpäälle jääneelle, puhjennut rengas tai katkennut kaasuvaijeri ei pitkäksi aikaa keskeyttänyt matkantekoa. Riittävä vara-osavalikoima ja laaja tietotaito auttoivat monesti tiukanpaikan tullen. Toisin on nykyään ABCeiden sieluttomissa halleissa, joista saa kaikkea muuta, mutta ei sitä mitä tien päällä saattaisi oikeasti tarvita. Toki autojen tekniikkakin on vuosien saatossa kehittynyt niin ettei konehuoneeseen kannata kurkistaa ilman viisivuotista yli-insinööritutkintoa ja autosähköasentajan ammattipätevyyttä, korjaamiseen käytettävää tietokonetta unohtamatta.


Siitä ei ole kauaa kuin tämänkin taajaman kaikki neljä polttoaineen jakelupistettä olivat palveluasemia, nykyisin sellaisen löytääkseen saa ajella varmasti aika kauas. Näillä mittareilla on tullut itsekin oltua bensapoikana.
Joskus sattui paikalle romanikaravaani asuntovaunuineen. Kärkiauton ratissa ollut mustalaisrouva kurvasi ajoneuvoyhdistelmän kahden mittarin väliin taitavasti poikittain niin että se jäi 'jumiin' korokkeiden päälle. Siitä sitten kauhistelemaan ja pyytämään, josko talon osaava henkilökunta ajaisi auton pois hankalasta paikasta, niin että tankkaus saataisiin suoritettua. Onneksi täyden palvelun asemalla oli henkilökuntaa sen verran paikalla, että että huoltamon puolelta pääsi joku myymälään päivystämään, sillä heti kun henkilökunnan edustaja oli hypännyt jumitetun auton puikkoihin ryntäsivät mustalaiset myymälän puolelle asioimaan. Tällöin oli hyvä olla katsomassa perään, ettei ihan koko myymälää tyhjenetty kaiken kätkevien hameiden alle.


Nyt alkaa matkanpää lähestyä tämän aikakautensa edustajan kohdalla. Rakennuksen funktionalistinen muotoilu on aina kiehtonut minua ja sen pelkistetyt piirteet säilyvät graafisia muistoja tallentavien aivopoimujeni sisäisissä sokkeloissa.


Pala palalta katoaa lapsuuden luvattu maa.


Onneksi on muistot.