sunnuntai 29. tammikuuta 2017




Hyvien kulkuyhteyksien varrelta löytyy monta monien mahdollisuuksien kiinteistöä ja lapsiperheen unelmaa. Vai liiottelinkohan tapani mukaan hieman heti ensimmäisessä lauseessa.


Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnitelema pieni kylä lojuu puoliautiona alkutalven harmaudessa. Alueen omakotitalot on suurimmalta osin kunnostettu ja papereihin lätkäisty museoviraston leima. Nämä rivi- tai pienkerrostalot sen sijaan odottelevat parempia aikoja tai vaihtoehtoisesti lopullista lakaisua pois näistä maisemista.


Saisi olla melkoinen sisupussi, joka nämä hylkiöt loihtisi vielä asuinkuntoon, vaikka on sitä huonommistakin lähtökohdista taloja pelastettu.


Koko kylä on rakenettu viereisen tehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Jokuseen toviin ei asukkaita tosin ole ollut, eikä tehdaskaan enää ole parhaassa mahdollisessa vireessä.


Osa huoneistoista toimittaa varaston virkaa eli toisin sanoen niihin on dumpattu kaikkea sellaista tavaraa mitä ei ole jaksettu kuljettaa kaatopaikalle.


50-lukuista muotokieltä ei voi olla panematta merkille.


Tämän tyyppiset pystypuurakenteet ovat tehneet paluun ja niitä näkee silloin tällöin käytettävän nykyrakentamisessakin.


Isoja pytinkejä ja jo alunperinkin niin pelkistetysti rakennettuja, että ne pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan saadakseen vastamaan nykyasumisen vaatimuksia.


Rakennukset ovat saaneet olla melko rauhassa vaikka eivät sijaitsekaan aivan korvessa.


Ufotko ovat saaneet aikaan paikan tyhjentymisen kuten jo joskus aiemmin uumoilimme erään toisen kohteen pihamaalla?


Pönttöuunin noestunut etumus kertoilee siiitä ettei veto ole ollut paras mahdollinen.


Vai onko vika ollut sytyttäjässä sillä naapurin uunissa ei näy jälkeäkään huonon vedon seurauksista.


Moderni keittiö on ollut kotiäidin paras apu hänen loihtiessaan aterioita raskaan vuorotyön runtelemalle perheen päälle.


Kappas! Kahdeksankymmentä lukuinen Aurinko lightin juomapullo! Luulin ettemme enää ikuna kohtaisi. Värjätty esanssilitku maistui huumaavan hyvälle lapsuuden aurinkoisina kesinä.


Mutta niin se vain menee, että muutos on väistämätön. Maailma ja maailmankaikkeus ovat jatkuvassa liikkeessä, suurkaupungit sykkivät yötä päivää. Ihmisiä kärrätään sairaalaan kuolemaan ja samalla ovenavauksella lähtee parin päivän ikäinen ihminen ensi kertaa ulos maailmaan. Tehtaita rakennetaan, tehtaita puretaan, kaupungit ja valtiot katovat tai vaihtavat muotoaan, järvet kuivuvat ja jäätiköt sulavat. Koko ajan siis tapahtuu lukematon määrä asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa ja saman verran asioita joihin myös voi vaikuttaa, joko välittömästi tai välillisesti. Jokainen tekemäsi ratkaisu kääntää suuntaa ja vie kohti päämäärää, joka tosin vaihtuu aina tekemiesi ratkaisujen mukaan.
No, onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin ja pystyy useimmiten hanskaamaan tilanteen. Vaikka haikailemme menneitä, odotamme myös tulevaa usein jopa pelokkaana, sillä edessä siintävä tuntematon on aina askel epävarmuuteen. Juuri kun luulimme tilanteen vakiintuneen se ei olekaan enää entisensä. Siksi kannattaakin olemisensa helpottamiseksi sisäistää se tieto, että vain muutos on pysyvää.

Saappaita on kahdenlaisia, toiset kulkevat ovista, toiset ikkunoista. Ja kolmannet, no joo...


Tästäkin talosta vielä ovia ja ikkunoita löytyy, mutta helpoiten sisään pääsee suoraan seinän lävitse.


Sillä enää ei taida itse ikkunakaan tietää kumpi on sisä- ja kumpi ulkopuoli.


Tämä erään kuuluisan kartanon mailla sijaitseva rotisko seisoo turmelluksestaan huolimattta ylpeästi omalla huomattavan korkealla kivijalallaan. Kunnolliset perustukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet ehkäisemään rakennuksen väistämätöntä tuhoutumista.


Hyvin tehty hirsiseinä seisoo vielä niin kuin ei ajankulu koskisi sitä lainkaan. On suorastaan surrealistista, että itäinen seinä on paikoillaan vaikka katto ja koko muu rakennus on romahtanut jo vuosikymmeniä sitten.


Katoavaisuus jos mikä on kaunista, joskin surullista.


Mitä on tapahtnut? Kartanon isäntämies pääsi hengestään jo ennen kapinaa, mutta tämä talo on ollut  ilman isännöitsijää vasta vajaat kuutisenkymmentä vuotta.


Isännöinnistä puheen ollen, olen siirätänyt päävastuun näiden seikkailuiden järjestämis- ja johtamistoimista jälkipolvilleni. Vaikka en itse vielä olekaan kuvan taustalla olevan talon kaltaisessa romahtamispisteessä.


Nykyäänhän tämänkokoisia taloja rakennetaan kahdessa viikossa vaikka vasemmalla kädellä, mutta siihen maailman aikaan, kun tämän pytingin pihassa on harjakaissahteja juotu, ei kahtakymmentä neliötä isompaan torppaan ollut monellakaan mahdollisuutta vaikka olisi paiskonut töitä seitsemän päivää viikossa koko sen ajan kun kävellä osasi.


Tutkimattomat ovat turmelluksen tiet. Ehkä perinnönjaossa ei päästy yhteisymmärrykseen talon agendasta, kenties talon keskeinen sijainti kaiversi suuren maaomaisuuden uudelleen jaossa, saattoi myös olla ettei kartanon kulurakenne antanut myöden tämän rakennuksen kunnossapitoon tai sitten vain yksinekrtaisesti omistavaaa tahoa ei kiinnostanut talon kohtalo kissan kakan vertaa,


Aluset on vielä tutkimatta. Käydäänpä katsomassa mitä kummitusrotiskon uumenista paljastuu.


Vielä vilkaisu yläpuolella killuviin rakenteisiin ja pikainen arvio hirsikasan aloillaan pysymisestä.


Himmel! Altahan paljastui kolmannen valtakunnan kulta-aarre ja puoliksi maatunut sivuvaunu Zündapp. Tarkemmin tutkailtuna kulta-arkku oli kuitenkin tyhjä ja moottoripyörän ruhokin osottautui Jawaksi. Komea peli kuitenkin.


Mäkiauto sen sijaan oli merkiltään tee-se-itse. Milloinkohan tällä kulkineella on viimeksi kurvailtu? Onkohan kuljettaja jo poistunut täältä ikuisuuteen, vai muisteleeko hän lapsuuttaan unohdettuna jonkin ihmiskaatopaikan sokkeloihin, ainoana kontaktinaan muutaman kerran päivässä lääkkeitä tuova kiireinen ja  ylityöllisetetty hoitaja? Sitä emme tiedä, mutta varmaksi voimme arvioida että mäki-auton ja kuljettajan onnellisimmat ajat ovat takanapäin.



Ajattomuuden usvasta nousi kerran elämä näille kivisille ja koruttomille rinteille. Auringon paahtaman ja jäisten pohjoistuulien piiskaman rinteen antoivat rusthollarit ja papisto armolahjana köyhemmälle kansanosalle, koska eihän siinä kivisessä mäessä kasva edes pirun siunaama vilja, juureksista puhumatakaan. Arvotonta maata siis ja vielä vaikeakulkuistakin.


Niinpä rinne täyttyi vuosisatojen aikana monen kirjavista tönöistä ja talleista. Välillä kohtasi tulipalokin tämän tiivisti rakennetun rannan taloja, eikä elämä varmasti muutenkaan aina näyttänyt parhaimpia puoliaan sokkeloisten polkujen vierillä seisovissa harmaissa tölleissä.

Alue on edelleen suht tiiviisti rakennettu, vaikka rinteestä on purettu viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana pitkälti toistasataa rakennusta ja ennen niin karu ja puuton kivirinne on saanut peitteekseen rehevän puuston ja kasvillisuuden.



Kuvamatkan varsinaisen sysäyksen antoi tämä hallan huurtama pirtti. Alle kaksikymmentä neliöinen mäkitupalaismökki on kohtaamassa maallisen matkansa pään. Sadanviidenkymmen olemmassaolo vuotensa aikana se on nähnyt ihmisten ilot ja surut, arjen ja juhlan. 
Mutta palataan tänne kohta takaisin, sillä haluan esitellä teille ympäristöä ennen kuin suoritamme siunauksen tälle pienelle menneen ajan rakennuskulttuurin edustajalle.


Mäkeä halkovan tien toisella puolella kohoaa lähes yhtä pieni, mutta korkeutta kasvanut aikalaistoveri. Ystävykset ovat yhdessä saaneet todistaa monet menot ja tapahtumat aina kapinasta kasinotalouden romahtaamiseen sekä näihin päiviin asti.


Seuraava talo onkin jo kahden kivenheittämän päässä tällä meidän matkallamme, sillä atk-järjestelmäni jostain syystä ei ollut tänä iltana kovinkaan yhteistyöhaluinen, enkä halunnut pakollista enempää sitä häiritä, joten kuvien talot eivät ole luonnollisessa järjestyksessä. Toivon silti tärkeimmän välittyvän edes hienon hienon hiukkasen verran, vaikka ei sieltä tietokoneen näytön kautta voikaan saada sitä tunnelmaa, minkä näistä joka suuntaan vinossa olevista rakennuksista saa paikan päällä silmäillessä ja tarkastellessa.


Näitä kujia on tullut tallattua siitä asti kun jalat alkoivat kantaa. Sanotaan, että aika kultaa muistot enkä sitä kiellä. Vaikka olen elänyt suhteessa vähäisen ajan näiden rakennusten ikään nähden, ovat ne kuin peruskiviä elämäni askeleiden alla. Kun on kolmannesvuosisadan seurannut niiden elämää, on niihin kasvanut pääsemättömästi kiinni. Onneksi ihmisten arvostus on noussut parin viime vuosikymmenen aikana ja vanhat korvaamattoman arvokkaat rakennukset ovat saanet arvoisensa kohtelun, ainakin useimmat.


Alemmassa kuvassa vertailun vuoksi sama tien pätkä muutamien hetkien takaa. Niäden kuvien vertaaminen keskenään kertoo sen mitä yritän tässä sanoa.


Tällaisena muistan raitin ja rantoon. Tuohon aikaan monien mielestä liian täyteen rakennettuna, kaavasta poikkeavana, antiikkisen aikaisena entisenä kyläkeskustana ja pelkkänä murjujen ja murenevien rakennusten hylkäyspaikkana. Sellaisena se monien mielissä oli lähes vuosituhannen vaihteeseen asti, kunnes arvostus alkoi pikku hiljaa kohota.
Yllä olevassa kuvassa puut ja pusikot rehoittavat, heinät ja nokkoset kasvavat hirsien välistä. Särkyneet ikkunaruudut on peitettu levyin ja laudoin.


Vieretysten rakennettujen aittojen ja talojen lomassa kulkee toinen toistaan mielenkiintoisempia loukkoja. Nykypäivänä tällaisten kompleksien tekeminen ei olisi mahdollista unissakaan, eikä naapurisopu kestäisi edes puolta päivää.

Tämä kyseinen välikkö oli kylän nuorison suosittu oleskelupaikka aina viime sotiin saakka. Oli sateensuojaa, päätie kulki parin metrin päästä ja sen verran näkösuojaa, ettei vanhempi väki nähnyt mitä siellä oikein touhutaan. Ovi on raapustettu täyteen tekstejä: viestejä, tervehdyksiä ja rakkauden tunnustuksia. Jonkinlainen sosiaalisen median esiaste siis on ollut kyseessä, mutta aitoudellaan se jättää merkkinsä paljon pidemmälle kuin ilmassa aaltoilevaan todettomutteen veistetyt sähköiset kertomukset.


Moni on sanonut jyrkässä rinteessä sijatsevaa värikästä rakennuskantaa pienois-Pispalaksi, eikä suotta. Jokainen rakennus on yksilö. Jokaisella talolla on tuhansia tarinoita. Valitettavasti ne eivät osaa puhua, ainakaan jos ei niitä malta kuunnella. Onneksi ihminen sentään muistaa jotakin, edes parin sukupolven verran, kunnes nekin muistot katoavat kaukaisuuteen.


Kivipengerrykset ovat oma taiteenlajinsa joita täällä näkee paljon. Osa tosin jo lähes maan nieleminä ja roudan romahduttamina.


Paikat ovat siistiytyneet huomattavasti 80-luvun lopun taitekohdasta.


Kuvaan ei mahdu kuin murto-osa kerrallaan.


Tässä kuvassa tulevat polvet konkretisoituvat juurilleen, sen kujille ja aitovierille.


Jokainen rakennus on omanlaisensa persoona.


Kaikista tönöistä ja tölleistä löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia, jos niitä vain malttaa katsella. Vuosien varrella tehdyt remontit, muutokset ja laajennukset tai niiden tekemättä jättämiset luovat tämän miljöön värikkään tunnelman.


Rinnerakentamisen ikiaikainen ihanuus.



Vinksallaan ja töntsällään. Tonttien rajat on suullisesti sovittu alunperin. Peräkkäisiä rakennuksia  ei ole yritettykään tehdä samaan linjaa ja juuri se tekee kokonaisuudesta ainutlaatuisen.


Sallinette heittää väliin kuvia tämän retken ulkopuolelta. Kaikki vuodenajat ovat taianomaisia täällä. Aurinkoinen rinne elää valoissa ja varjoissa sekä kaikissa niiden symbiooseissa.


Yhden lehmän navetta ja navetan seinässä on säilynyt alas laskettava yhden tonkan maitolaituri.


Poissa on Pulleri-Kallet, Totti-Matit ja muut. Eikä mene kauaakaan, kun he ovat poissa myös muistoista. Taloihin ja rakennuksiin on kuitenkin tarttunut aina ripaus asukkaidensa olemusta.


Juuri tämän lähemmäs ei voisi laittaa tai olisi jo sisällä naapurissa.


Palataanpa lähtöpisteeseen. Kesärinne on kohdannut ikuisen syksyn. Olen jo vuosia seuraillut huopakaton epätoivoista taistelua luonnonvoimia ja monipuolisia sääoloja vastaa. Ja nyt: aika on tullut. Jokunen talvi sitten bitumi antoi periksi ja kosteus pääsi sisään puolitoistavuosisataa vaalittuun rakennukseen romahduttaen välikaton alas.


Tämän mökin yhtenä erikoisuutena oli savupiipussa tuuleensuunnan mukaan kääntyvä yläosa joka muistutti erehdyttävästi sukellusveneen periskooppia. Lapsena tästä ohitse kulkiessani aina ihmettelin hormitorven kääntyilyä ja olin varma että sieltä joku seurasi meitä ohikulkevia. Asumuksen viimeinen omistaja oli merimies ja se ehkä selittää periskoopin muotoon tehdyn piipunhatun. Tai sitten ei.


Tapani mukaan tungen itseni uteliaisuuttani joka paikkaan ja pääsin piipahtamaan täälläkin sisällä juuri ennen purkamista, työmaalla työskennelleen tuttavani avulla.


Pieni, mutta valoisa ja tunnelmallinen tupa.


Tosin jo kaukana kadotuksen tiellä, kaiken avun tavoittamattomissa.


Ikkunat tuijottavat mustina tulevaisuuteen kuin tietäen sen mitä tuleman pitää.


Tyhjästä tyhjään käy ajan tie
Tulevaisuuden se taakseen vie
Ikuista on rakkaus maahan ja maisemaan
Sitä mikään ei saa katoamaan