maanantai 17. heinäkuuta 2017


Tällä kertaa kiertolaisajelumme kohteena on tuttavamme vuosien takaa. Kuvamatkan alkupää sijoittuu viimeisiin aikoihin hänen materioituneessa tilassaan, kun taas loppumatkasta tutustumme tämän hetkiseen aineettomaan olemukseen. Samalla teemme sadan vuoden pikaläpileikkauksen tämän sahateollisuuden edustajan matkaan, joskin kuvat ja muistikuvat painottuvat lähivuosikymmeniin. Maailmalta kaavittua tietoa toki tulee koko historian ajalta muistinvaraisesti ja eri lähteistä epämääräisesti ja satunnaisesti tarkisteltuna, joten pitäkää varanne.


Ennen asevoimille suorittamiani velvoitteita työskentelin laitoksessa jonkin aikaa sahatavaran jälkikäsittelijänä eli lähinnä puun laatulajitteluun, määrämittasahuun ja valmiiden artikkeleiden järjestelyn parissa. Kaurismäkeläinen työilmapiiri ja menneeseen maailmaan unohtunut miljöö piirtyi ikuisiksi ajoiksi muistojeni arkistoihin. Toki jo aiemmin olin tutustunut laitokseen isäni ajaessa haketta täältä Valkeakosken paperitehtaalle.
Lapsuuden käynneistä on jäänyt erityisesti mieleen sahan yläkerrassa toiminut ruokala / kahvila tupakansavuineen ja munkkirasvan käryineen sekä pihan täyttävä tuoreen havupuun ja pakkasilmaan sekoittuneen dieselmoottorien tupruttaman pakokaasun tuoksu.
Myöhemmällä iällä kävin uteliaisuuttani muutamankin kerran katsomassa mitä teollisuuskompleksille kuuluu, sillä korviini oli kantautunut tieto kiramoiden hiljentymisestä. Tarinan kuvat ovat peräisin näiltä tutkimusmatkoilta.


Varsinainen saharakennus purettiin jo 1990-luvun lopulla toiminnan alasajon yhteydessä. Jäljelle kuitenkin jäi 70-luvun puolivälissä rakennettu kohtuullisen tuotantokapasiteetin omaava kuivaamo ja kaukolämpökeskus, sekä lukuisia muita puutavaran käsittelyyn ja varastointiin käytettyjä rakennuksia. Laajan kentän rinteille oli rakennettu muun muassa asuintaloja työläisille sekä erillinen toimistorakennus ulkomaankaupalle ja toiminnanjohdolle, kuivaamon yläkerassa sijainneiden konttorien lisäksi. Lisäksi lähistöltä löytyi tuotantolaitoksen edustushuvila rantasaunoineen, jotka sittemmin myytiin yksityisomistukseen.


Kaikki kuitenkin alkoi jo sata vuotta sitten yhden miehen ajatuksista hänen kävellessään näillä kallioisilla rannoilla. Tuulokseen muuttanut Mikko Kaloinen oli pienestä pitäen tottunut toimimaan isäpuolensa omistamalla sahalla ja vartuttuaan toiminut eri tehtävissä tuotantoketjussa. Jostain sieltä lie kummunnut ajatus myös oman sahalaitoksen syntymiseen.
Ensimmäinen saha oli vaatimaton jopa sen aikaisiin muihin sahoihin verrattuna. Nykyisiin verrattuna jokainen harrastelijan kenttäsahakin pistää paremmaksi kuin Kettulan ensimmäinen yksiraaminen höyrysaha. Jostain oli kuitenki aloitettava. Alkua ei voi sanoa helpoksi: melkein heti syttyi sisällisota ja muutamaa vuotta myöhemmin saha paloi. Muitakin haasteita oli alkumetreillä useita, mutta jostain kumpusi tahto ja sitkeys sahalaitoksen toiminnan jatkumiselle. Laitteistoa uusittiin sitä mukaa kuin kassa antoi periksi ja välillä velaksikin. Välillä saatiin ulkomaisten teollisuustarviketoimittajien lähetyksiä odotella pitkiäkin aikoja, toisinaan taas tuli sutta ja sekundaa. Suunnitteluvirheitäkin sattui tekevälle, eivätkä uudistukset aina tuoneet toivottua lopputulosta.


Alkuun sahateollisuus suomessa oli osavuotista. Työntekijät olivat lähinnä ympäristössä asuvia lisätienestejä hankkivia pienviljelijöitä, renkejä ja muonamiehiä, jotka sovittivat sahuut pääelinkeinonsa rytmin vaatimiin aikatauluihin. Mutta pikkuhiljaa toiminta puunkäsittelyn ympärillä laajeni niin, että se pystyi tarjoamaan pääelinkeinon useimmille jo ympärivuotisesti.


Vaikka loppuviimein tuli kuoleman hiljaista, eikä lumen peittämillä kentillä näkynyt jäniksen jättämiä jälkiä suurempia painaumia, olivat hommat joskus olleet täälläkin isollaan.


Kulta-aikoina koneet kävivät yötäpäivää ja teollisuuslaitos työllisti puolentuhatta ihmistä tehden kotikylästään Tuuloksesta siihen aikaan Suomen teollistuneimman kunnan väkilukuun suhteuttuna. 


Tarinoita täältä olisi varmasti tuhansia ja tuhansia. Saha liittyi suuresti kylän elämään ja lojaali työnantaja palkitsi ja muisti arvostamiaan työntekijöitä, joita ilman tulosta ei olisi tullut. Oli kilpailuja, pikkujouluja ja kesäjuhlia. Työväkeä kävi viihdyttämässä kansantaitelijoita aina Tauno Palosta Simo Salmiseen. Muutenkin eleltiin iloisia aikoja yhteiskunnan vaurastuessa ja teollistuessa, sodat oli sodittu ja tulevaisuus näytti lupaavalta.


Työntekijöille rakennettiin uusia rivi- ja asuintaloja. Ulkomaankauppa kävi vaikka maailmalla epävarmuus välillä heittelikin hintoja ja rahanarvoa. Usein suurin osa tuotannosta lastattiinkin laivoihin ja kuljetettiin meritse maailmalle. Suomalaista laadukasta puutavaraa arvostettiin. Joskus taas vienti ei vetänyt ja öljykriisi heilautteli kunnolla koko maailmaa. Kettulaankin rakennettiin oma kuorella, hakkeella ja muulla tuotannosta ylijäävällä puutavaralla toimiva lämpökeskus, joka toimikin loppuun asti.
Näihin aikoihin sahan johdossa oli jo perustajan poika, isän kuoltua niin sanottuun johtajantautiin jo toistakymmentä vuotta aiemmin. Myös perustajan toinen poika, joka oli jatkanut isänsä työtä, oli kuollut, toisen veljistä jääden nyt yksin vastaamaan perheyrityksestä.
Suurien laajennuspaineiden alla tartuttiin tuumasta toimeen ja seitsemänkymmentäluvun alun kriiseistä huolimatta saha saikin huippumodernin kuivaamon ja tasaamon. Monessa sopassa keitetty, talvisodan taistellut ja sen jälkeen Saksan asevoimissa SS-koulutuksen saanut itärintaman veteraani ohjasi monisatapäistä teollisuuslaitostaan kohti uusia tuulia.


Ajat ja alan realiteetit muuttuivat kuitenkin sellaisella vauhdilla ettei perheyritys olisi  pitkään pärjännyt enää ketjuuntuiden kilpailijoiden rinnalla ja niin se päätyikin Yhtyneiden paperitehtaiden omistukseen.


Uuden omistajan ja hiljan tehtyjen mittavien investointien myötä sahan tuottavuus kasvoikin huimasti. Yli kaksikymmentä vuotta se tuotti käyttövalmista puutavaraa tasaiseen tahtiin aina seuraavaan lamaan saakka ja vielä sen ylikin. Kunnes tuli päivä jolloin koneet seisahtuivat. Yhtyneet paperitehtaat oli päättänyt alasajaa koko toiminnan sen omistamien uudempien sahalaitosten tuotannon ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Puutavaran kuljetuksen siirryttyä kokonaan pyörille, oli syrjäisen sahan sijainti huomattava heikennystekijä sen tuottoon nähden. Liian sivussa pääteiden varsilta ja laitteetkin olivat jo aikansa palvelleet. Olisi täytynyt tehdä jälleen kymmenien miljoonien investointi laitoksen saattamiseksi nykyaikaislle tasolle.


Ja hiljaista tuli. Satoja metrejä pitkä halli jäi tuuleen humisemaan tyhjyyttään. Mutta vain hetkeksi.


Kuivaamo- ja jälkikäsittelypuoli sai uuden yrittäjän, jolla oli pitkä kokemus sahateollisuuden parissa ja niin koneet käynnistyivät uudelleen.


Varsinainen sahaustoiminta oli kuitenkin tontilta lakannut lopullisesti sahan purkamisen myötä, mutta kuivaustoimintaa jatkettiin entiseen malliin, tosin yhdessä vuorossa.


Tässä taitaa olla viimeisiä kuvia ehjästä rakennuksesta, sillä kesän 2016 aikana oli paikalle eksynyt vandaaleja, jonka seurauksena muun muassa kaikki ikkunat oli särjetty.


Kuivaamolaitos oli mielenkiintoinen paikka niin työntekijälle kuin myös seikkailijaluonteen omaavalle kulkijallekin. Sokkeloiset sillat johdattelivat rakennuksen uumeniin mikä minnekin. Aavemaisesti kaikuvat askeleet ja peltikuoren narahtelu tuulessa, saivat niskakarvat pystyyn pimeissä ja ahtaissa alustiloissa.


Moniulotteiset rakennnelmat edustivat a-luokan insinööriosaamista. Juuri tällaisella osaamisella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä Suomesta tuli aikanaan hyvinvointiyhteiskunta.


Näiden heinolalaisvalmisteisten koneiden vierellä onkin juuri oikea hetki ottaa hattu päästä ja muistella hetki isäimme työtä maamme eteen. Varsinkin näinä aikoina, jolloin kaikki isompi ja vähänkin kannattava liiketoiminta valuu ulkomaisille pääomasijoittajille. Jopa valtiolliset verorahoilla perustetut ja rakennetut yhtiöt ositetaan yksityisomistukseen.
Samaan aikaan kun verotarkastaja ratsailee viiden euron pitserioita, ohjataan maamme yhtiökannan vallanneiden globaalien suuryritysten tuotot kauas kauas kansamme ulottumattomiin. No, ei siitä sen enempää, eikä varsinkaan sen kestävyydestä.


Jo täällä työskennnellessäni mietin usein vanhaa totuutta siitä, että vain muutos on pysyvää. Muutos on myös ainoa tekijä, mikä pitää maailman liikkeessä ja oravanpyörän käynnissä. Toki ihmisen on täytettävä tarpeensa, mutta missä kulkee se kohtuuden raja, jonka jälkeen kaikki on ylimääräistä? Sen varmaan jokainen piirtää itse omalle kohdalleen.
Mutta miksi loputon muutos? Miksei kaikki voisi jäädä siihen yltäkylläisyyden aikaan, kun se viimein suurella työllä ja vaivalla on saavutettu? Siksi, koska ihmisen tarpeiden täyttämisen ja parempaan, onnellisempaan aikaan pääsemisen halu on pohjaton. Perusteellinen virhe ihmisen luomisessa on jonnekin alitajunnan perukoille jäänyt ahneus, joka ohjailee kaikkia toimintoja, tiedostimme sen tai emme. Todellisuudessa on kuitenkin ehkä kyse tuhansien vuosien aikana evoluution muokkaamasta lajimme säilymisen kannalta elintärkeästä aistista. Hassua sikäli, että tietyn pisteen jälkeen tuo selviytymisvivahde perimässämme lirauttaa omille kintuilleen.


Palataanpa taas aikaan ja paikkaan ennen kuin ajatus karkaa tiettömille teille.


No siinä se on! Kotimainen konevalmistaja, jonka laadusta voi olla ylpeä. Ei sellaista pakkasta etteivätkö koneet olisi toimineet, joskin hieman kankeasti kovilla pakkasilla. Ainoa vastoinkäyminen, joka sai nämä koneet hiljenemään oli sähkökatko tai hydrauliikkaletkun murtuminen. Niin ja loppuviimein toiminnan kannattamattomuus bisneksen gloobalilla temmellyskentällä.



Toiset tiet vievät valoon.


Toiset eivät.







Ja sitten tätä päivää tai pikemminkin vuoden takaista loppukesää. Deleten miehet olivat käyneet jo koeponnistamassa moukarinsa ylivoimaa lämpökeskuksen seinään.


Ja kyllähän siinä reikä oli. Tästä alkoi loppulaskenta ja kokonaisuuden pois pyyhkäiseminen puunkyllästysaineiden pilaamalta maan kamaralta.



Ei edes viittäkymmentä vuotta ehtineet täyttää nämä isolla rahalla ja vaivalla rakennetut teokset.


Toki isoa rahaa ja vaivaa tarvittiin näiden purkamiseenkin.


Maanalaisia rakennelmiakin alueella rittii ja riittää ehkä vieläkin.



Sillä syvällä kulkevat unohduksen onkalot jäävät äkkiä pintamaata pöllyttäviltä purkumiehiltä huomaamatta. Ehkä joku arkeologi ihmettelee näitäkin vuosisatojen päästä.


Mikäli täällä joku vielä ihmettelmässä on.


Varastoiden uumenissakin oli jos jonkinlaista romua. Valtavia liimapuulankkuja, ilmastointihormeja, jopa sellaisia tötteröitä, että niiden läpi olisi voinut ajaa autolla. Tai no, ainakin mopoautolla, joita muuten niitäkin täällä oli useita kymmeniä jossain vaiheessa. Ehjiä, purettuja ja kolaroituja. Uusia, vanhoja ja kaikenlaisia siitä väliltä. Ilmeisesti jonkun yritteliään bisnes sekin.


Strömbergin mikä lie. Varmasti arvokas ja tarpeellinen laite ollut aikanaan.


Kaikki maailmassa on kuitenkin tehty jotakin tarvetta täyttämään.





Muistot. Meikäläisen paikka kauimmaisen penkin keskellä, Erkki-Merkki vainaan vieressä ja Totti-Matti vainaan (joka oli vallannut itselleen kaksi paikkaa) pöydän toisella puolella. Yläkerran ruokalan sulkeuduttua nautittiin eväät täällä varastonperillä. Yläkertaan oli tehty oikeakin taukohuone, mutta koska siellä ei saanut tupakoida, istuivat kaikki täällä alusilla, missä moinen synti oli sallittua.



Parin sukupolven päästä lie kaikki tällä tontilla tehdyt työt ja toimet unohtuneet.


Melko synkän näköistä. En ole koskaan ymmärtänyt vandalismin viehätystä.


Toisin kuin rauhassa rapistumista.


Tasan sata vuotta meni aikaa alun jo lopun välillä.


Mutta maaperän putsaamista riittää vielä ennen alueen kaavoittamista mökkitonteiksi.


Muuten on kyllä kaavittu hämmästyttävän tarkasti pois kaikki romut ja rakennukset. Ei pienintäkään puun tai betonin palaa löydy enää alueelta.


Jopa ammoin unohtuneet vesiteitse uitettujen tukkien nostolaitteiston betonirakenteet oli kaivettu ylös metsän siimeksestä.


Viimeiselle pyhiinvaellusmatkalleni otin mukaan  paikallisen shamaanin, joka tässä varjojen kuvassa esittää juuri rituaalinomaista tanssiaan luomisen jumalille tällä preeriaksi muuttuneella aukealla.
Kaikella on aikansa ja määreensä ajattomuudessakin, sillä ikuisuus koostuu hetkistä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti